— Mene nyt kyökkiin, lapseni, jättämään kapineesi. Sitte sinä kyllä saat lähempiä tietoja.
Pirkitta totteli. Kun hän oli oven sulkenut, meni vanha herra etsimään ja lepyttämään nuorta naisvihaajaa, niinkuin hän sanoi.
— Sitä minä tahtoisin olla kuulemassa, sanoi vanha rouva. — Poika raukka! Tällä tavalla hän ihan karkoittaa hänet talosta.
Kun Pirkitta oli syönyt illallista kyökissä, vei vanha rouva hänet pieneen huoneesen, jossa seisoi ristikolla varustettu lapsen sänky ja sen vieressä vuode täysikasvanutta varten. Tuolilta nousi nuori tyttö, kuullessaan heidän tulevan.
— Voi äiti, sanoi nuori neiti, — tuotko sinä hoitajattaren pienelle
Helenallemme?
— Kyllä, lapseni, te saatte nyt taas ryhtyä taloudellisiin puuhiinne. Pitäkää vain ensi aikoina tätä hoitajatarta hiukan silmällä, sillä hän on vähän tottumaton, hän on palveluksessa ensi kertaa, mutta hänellä on hyvä tahto ja ennen kaikkia taipumusta siisteyteen.
Siitä tuli jo palkinto, että Pirkitta oli säälinyt kaunista lattiaa.
— Mikä teidän nimenne on? kysyi neiti.
— Pirkitta Leipold.
— Siis Kitta? Olkaa nyt oikein hyvä ja hellä pienokaisellemme. Hänen nimensä on — johan minä sen teille mainitsin — Helena, niinkuin hänen ennen aikojaan kuolleen äitinsäkin oli.