— Ei se tahdo minuun suostua, ja minä tahdoin kuitenkin sitä hoitaa niinkuin äiti.
Vanha rouva nauroi.
— No, no, Kitta kulta, sanoi hän, — säilytä sinä vain hyvät aikomuksesi lasta kohtaan. Tuollaiselta väeltä ei voi vaatia, että he heti huomaisivat, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat tuntemaan ystävänsä.
Sitte lapsi puettiin päiväksi ja kun isoäiti ja täti antoivat Pirkitan auttaa ja vakuuttivat, että hän oli "Kitta", joka tahtoi olla sille niin hyvä, niin oli toivottu suosio pian voitettu.
Jo samana päivänä lapsi meni parhaassa sovussa kävelemään hänen kanssansa ja muutaman päivän perästä Pirkitta kaikessa hiljaisuudessa sai nauraa omaa itseään, sentähden, että hän oli syyttämäisillään tuota pientä tapojen orjatarta kiittämättömyydestä, kun se niin kokonaan saattoi unohtaa täti Teresan, että se joka aamu heleällä äänellään huutaa "Kittaa".
Kun hän oli ollut suuressa talossa viikon ajan, hän myönsi, että elämä siellä oli sangen hyvä, siellä oli niin moni huomaamassa, ja heidän kaikkien mieleinen tahtoi olla; siellä oppi pois pahoilta tavoiltakin, joita ei itsestään olisi tullut ajatelleeksikaan.
Neljäs viikko oli kulunut lopettamatta palvelusaikaa niinkuin Pirkitta oli peljännyt. Viides jo kului. Lapsi uudisti lakkaamatta kysymyksensä, eikö isä jo tule ja tyttöön oikein koski, kun hänen aina täytyi lohduttaa häntä sillä, että isä kyllä pian tulee. Sitte kun hän todellakin tulee, sitte hän on tarpeeton ja hänen täytyy lähteä pois noitten hyvien ihmisten luota, joita hän rakastaa, ja erota lapsesta, joka on kasvanut kiinni hänen sydämmeensä.
Pirkitta oli pienessä puutarhassa, pihan vieressä. Lapsi leikki hänen jalkainsa juurella tai juoksenteli edestakaisin. Lehtimaja, jossa tyttö istui, oli melkein samanlainen kuin lehtimaja kotona, jossa vanha äiti usein oli istunut. Jospa hän hetken aikaa voisi istua tuossa vastapäätä, hän näyttäisi niin mielellään hänelle tuon lapsen, miten se on viisas ja kiltti, että se häntäkin ilostuttaisi, vanhaa vaimoa. Hän oli sanomaisillaan: isoäitiä! Sitä hänen täytyi nauraa ja lapsi hypähti hiekkaläjiltään ja nauroi hänen mukaansa, nähdessään hänet iloisena.
Mutta lapsi ei tyytynyt siihen, sen ilo nousi ylimmilleen, se riisti olkihatun päästään, nosti siihen tieltä hiekkaa, jota se sitte sirotteli kukkalavoille, kieppuen sievästi kuin hyrrä.
— Mutta Leena, huusi Pirkitta, — nyt et sinä ole ollenkaan kiltti.