Lapsi karisteli viimeiset hiekat hatusta, sitte se juoksi tytön luo, nojautui hänen syliinsä ja käänsi häneen hiestyneet kasvonsa.
— Minun ei aina tarvitse olla kiltti, se sanoi. — Isä ei tuo mitään.
Isä ei ollenkaan tule.
— Hyi sinä pieni veitikka, mitä sinä puhut. Isä kyllä tulee, ja jos hän sinulle tuo jotakin, niin minä hänelle sanon, ettei hänen pidä antaa sinulle mitään, sillä sinä olet ollut kiltti vain siksi, että saisit jotakin; ja hyvät lapset ovat aina kiltit, vaikkeivät mitään saisi.
— Eivätkö hyvät lapset saa mitään, kun he ovat kiltit? kysyi pienokainen alakuloisena.
— Eivät, ne eivät saa mitään, ne ovat kiltit vain siksi, että heitä oikein rakastettaisiin.
Lapsi ajatteli hetkisen, katsellen suurilla silmillään eteensä.
— Rakastaako isäkin minua oikein paljon? kysyi hän sitte äkkiä.
— Tietysti hän sinua rakastaa oikein paljon.
Vilkas, iloinen puhelu ja reippaat askeleet likenivät puutarhaa. Pirkitta näki Fischerin perheen täysilukuisena likenevän; keskellä kävi iloisen näköisenä, ehkä kolmenkymmenen vanha herra; hän arvasi heti kuka se oli, ennenkuin lapsi riemusta oli ehtinyt huudahtaa.
Se juoksi isän luo, joka heittäysi penkille istumaan ja myrskyisästi hyväili lemmikkiään.