Pirkitta oli noussut, mutta kun vanhemmat ja sisarukset olivat asettuneet lehtimajan eteen tulleen herran ympärille, niin tie oli häneltä katkaistu ja hänen täytyi jäädä sinne.
Kun lapsi hiukan oli rauhoittunut, nojasi se pään isän olkapäähän ja kysyi hiljaa.
— Oletko minulle tuonut jotakin, isä?
— Tietysti Leenaseni!
— Oikeinko sinä sen annat Leenalle? kysyi Leena totisena.
— Kuinka en antaisi, jos Leena on ollut hyvä lapsi.
— Ei, he eivät saa mitään, he ovat vain hyvät, jotta heitä oikein rakastettaisiin.
— Voi sinä pieni, epäitsekäs olento! Kuka sitte näin aikaseen pitää huolta sinun velvollisuudentunnostasi? Kuka sinulle on sanonut, etteivät hyvät lapset mitään saa?
Pieni tyttö osoitti hentosella sormellaan Pirkittaa ja mies seurasi sen suuntaa. Hänen edessään seisoi terve nuori olento, oikea käsi vielä ojennettuna lasta kohti, jonka liiaksi vilkkaita liikkeitä hän huolestuneena oli seurannut; hän näki kukoistavat, rehelliset kasvot, tumman ruskeitten silmien kannet eivät hetkeksikään rävähtäneet, katse oli tyyni, tyytyväinen, uskollisesti täytetyn velvollisuuden katse. Tämä piirre enensi kasvojen somuutta. Veri nousi miehen päähän. Kiireesti hän nousi.
— Ai, niin, sanoi hän, — tämähän on Kitta, eikö niin? Te olette oikein rehellisesti ottaneet hoitaaksenne pientä tyttöäni. Kiitän teitä.