Pirkitta hengitti syvästi, sitte hän puhui; ääni värisi tuskin huomattavasti ja tuli siitä hiukan karkeaksi:
— Puhumatta tavalliseen tapaan, herra, minä kyllä voin sanoa: ei kestä kiittää; minä olen sen mielelläni tehnyt. Jos minun nyt täytyy luopua lapsesta, niin minä suren vain, — en siksi, että minä pelkäisin sen joutuvan huonompaan hoitoon, vaan siksi, ettei minun pitäisi sitä tehdä.
— Siihen on vielä aikaa, näinä päivinä minä taas matkustan pois ehkä yhtä pitkäksi ajaksi, ja olen hyvin tyytyväinen siitä, että tiedän lapseni olevan teidän hallussanne.
— Suuri kiitos hyvästä tahdostanne, armollinen herra. Se oli minulle rakasta ja mieluista, vaikka se jo tänä päivänä olisi loppunut, ja se on kyllä aina pysyvä minulle rakkaana ja mieluisana, kun tiedän ettei lapselta puutu mitään. Jos sitä aina ajattelisi, silloinhan itseltänsä hävittäisi kaiken ilon, ja hyvää on muutoinkin niin vähän tässä maailmassa.
Nuori mies otti hattunsa penkiltä ja oikaisi suoraksi sen ympärillä olevaa suruharsoa.
— Niin, hyvää on niin vähän tässä maailmassa, hän kertoeli.
Hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi sitä kaikkien seuraamana puutarhan portille. Siellä hän kääntyi hakemaan Pirkittaa, joka oli jäänyt jälellepäin.
— Tulkaa vaan mukaan, sanoi hän ja painoi lapsen tulijan käsiin. — Se kuuluu vielä teille.
Tyttö hymyili kiitollisesti. Nuori mies katseli taas noihin kasvoihin, joissa oli tuo omituinen piirre, piirre jonka olisi eroittanut tuhansien joukosta, josta olisi voinut lausua: "Sinä, juuri sinä! Ei tavallinen, vaan oma olentosi, ihan erityinen, sinä olet sitä mitä tahdot olla!" Tuollaiset olennot aina viehättävät likenemään lähemmäksi, jos ne tapaa maan tomussa, taikka elämän kukkuloilla. Itse he eivät kysy, seurataanko tuota viehätystä, vai jäädäänkö heistä loitolle.
Pirkitta oli tyytyväinen siitä tunnustuksesta, jonka hän sai hoidokkinsa isältä. Hän piti sitä aivan luonnollisena, että herra noin saattoi alentua seurustelemaan lapsenpiian kanssa, kun hän sattui hänen tiellensä.