Eräänä seuraavista päivistä hänen varhaisena aamuna piti lähteä. Hän oli kieltänyt herättämästä lasta, mutta Pirkitta astui ovelle ja vei hänet ristikkovuoteen luo, jossa Leena valveella oli istumassa. Hän painoi hänet rintaansa vastaan, ja isää ja lasta katseli hymyillen syvä, ruskea silmäpari. Nuori mies sen näki, kun hän kohotti katseensa. Mutta silloin hänen silmänsä painuivat alas ja kiireesti hän riensi pois huoneesta.
Viides luku.
Lukija saa tutustua Sebensdorfiin. Kaksi yhteennaitettua tilusta ja niiden perheet. Pormestari pitää entisen renkinsä kanssa keskustelun, johon monesta syystä hänen järkensä näyttää loppuvan, ja tekee vihdoin tuollaisen ahdistamattoman muistutuksen, joka asianhaarain vaatiessa saattaa kehittyä ennustelmaksi.
Sebensdorfissa ei löytynyt rakennuksia enemmän, kuin toisessakaan keskikokoisessa kylässä, mutta sen yhdestä päästä on melkoisen pitkä matka toiseen päähän, sillä talot eivät ole kiinni toisissaan, vaan jokainen on itsensä ja naapuritalon väliin pistänyt puutarhan tai pihan; moni suuri tila kaikkine rakennuksineen valtaa avarat kappaleet maata kylätien varrella; suurimman niistä, Mooshofin, omisti Anton Hüblinger. Hän oli elänyt neljänkymmenen vanhaksi, välittämättä vähääkään naisista, kunnes häneltä samana vuonna lyhyen ajan kuluessa kuolivat molemmat vanhemmat. Silloin hän piti velvollisuutenaan tuoda taloonsa emännän.
Eikä valikoiminen ollut vaikea. Ylimmät sopivat aina yhteen, ja hän oli samassa talossa kuin pormestari, sillä mitä viimemainitulta varallisuussuhteissa puuttui, sen korvasi hänen asemansa. Se oli tunnustettu asia, ettei hänestä voinut tulla muuta, kuin pormestarin vävypoika, ja kohtalo olisi käyttäytynyt erinomaisen häijysti, jos se olisi antanut pormestarille ainoan pojan tuon ainoan tytön sijaan — mistä Mooshofin isäntä silloin olisi saanut emännän? Mutta sallimus oli asettanut niin ystävällisesti, että Mooshof saattoi naittautua pormestarin tilukseen.
Pormestarin ainoa lapsi, Juliana, näkyi käsittäneen molempien tiluksien hellät suhteet, ja kun isä selitti, että hänen piti mennä naimisiin Anton Hüblingerin kanssa, ei hän mitenkään estänyt niiden yhdistämistä — joka muutoin olisi ollut hänelle sangen pieneksi hyödyksi, koska vanhuksen luonne oli hyvin järkähtämätön. Häät vietettiin, Mooshofin talo saattoi olla tyytyväinen, koska sen valtaistuimella nyt istui emäntä isännän rinnalla.
Jos se todellakin oli tehty istumasijaksi, niin emäntä siitä oli valinnut lempipaikakseen alan puutarhassa lehtevän pajun alla; puun oksat siinä ylettyivät telineitten yli, niin että pitkät oksat riippuivat muodostamaan säännöllistä ympyrää alaa, jossa istui kuin vihriässä teltassa.
Siellä juuri hän oli eräänäkin aurinkoisena aamupäivänä. Hänen edessänsä seisoi kaksi miestä, vasemmanpuoleinen oli hänen miehensä, oikeanpuoleinen oli hänen isänsä, Sebensdorfin pormestari.
Julianan pieni, melkein liian täyteläinen vartalo nojausi mukavasti penkkiin, pää pikimustine hiuksineen oli alas painettu, ja yhtä tummat, polttavan kirkkaat silmät lepäsivät silmäkansien tuuheitten ripsien alla, punaisina hehkuivat hänen poskensa, käsivarret olivat vaipuneet alas sylistä, upeilla, pystyillä huulilla leikitteli tuskin huomattava hymy.
Mooshofin isäntä oli kasvanut vain hiukan korkeammaksi emäntäänsä, mutta sen sijaan, tarpeeksi hentoiseksi ja hoikaksi. Hän oli syntynyt seuraelämää varten ja valitti, ettei huolenpito tuosta suuresta tiluksesta koskaan ollut päästänyt häntä oikein varttumaan. Löytyyhän niitä sellaisia tiluksia, jotka eivät isännilleen suo muuta kunniaa, kuin sen minkä he itse ottavat, mutta Mooshof kyllä antoi isännälleen oikean arvon. Hüblingerin kasvoista ei saattanut lukea minkäänlaista huolta, niissä oli kaikki tasaista ja siloista, niiden alapuoli oli nytkin aivan liikkumatonna ja tunnottomana. Silmät, joilla hän tuijotti vaimoonsa, olivat pienet, harmaat, levälleen levitetyt ja kulmakarvat rävähtivät hätäisesti pari kertaa, joka näytti merkitsevän, että hän iloitsi jostakin, eikä yksin itsensä tähden, vaan Mooshofin edustajana.