— Kunhan siitä vain tulisi poika! mutisi hän, sillä vastenmielisesti vaikutti se ajatus, että hänenkin kerran täytyisi antaa talot ja tavarat vieraalle ihmiselle tytön tähden.
— Kunhan siitä vain tulisi poika, uudisti hän äänekkäämmin; ja siinä katseessa, jonka hän syrjittäin heitti appiinsa, oli ilkkua.
Mutta pormestari, pitkänä, väkevänä kuin puu, seisoi jättiläisenä vastapäätä molempia.
Hänen leveät kasvonsa tuuheine kulmakarvoineen, lerpallaan oleva alahuuli, riippuvat posket, tuo kaikki kertoi selvästi talonpoikaista ylpeyttä ja talonpoikaista koronkiskontaa, eivätkä kankea ankaruus ja leppymätön kovuus poikenneet kulmikkaista, karkeista piirteistä, vaikka hän nyt nauroi lyhyttä, jyrkeää nauruansakin ja leikillisesti kohotti sormeansa uhkaamaan nuorta avioväkeä; se näytti kömpelöltä, mies ei ollut tottunut leikillä uhkaamaan.
— Te lurjukset, huudahti hän, — te ette haikaile, te alatte ajoissa, tuskin kuutta viikkoa häiden jälkeen!
— Hm, — Mooshofin isäntä puhalsi nenästään — mutta ne olivatkin häät!
Hän tahtoi johtaa puheen toisaalle ja tapasikin oikeaan kohtaan.
Pormestari oikaisihe.
— Mutta kyllä ne saivatkin maksaa! Miesmuistiin ei näillä mailla ole sellaisia nähty!
— Minuun koskee joka kerta, kun niistä tulee puhe, sanoi emäntä.
— Mitä?