— Kun ei rakkain ystävättäreni saanut olla läsnä.
— Ketä tarkoitat? rypisteli pormestari otsaansa.
— Leipoldin Pirkittaa.
— Ehkä morsiusneitinä? murahti vanhus. — Parasta on, että hän minun silmistäni on niin kaukana poissa kuin suinkin.
— Onko hän poissa?
— Noin kahdeksan päivää teidän häittenne jälkeen hän kuului kaikessa hiljaisuudessa lähteneen kaupunkiin, palvelusta hakemaan.
— Entä Risto?
— Ties mitä tehnee, se heittiö. Yleensä sinä voisit olla kyselemättä sellaisia asioita, joista sinä tunnet mielipiteeni. En ymmärrä miten vanha koulumestarin Katri on saattanut vaieta. Minun tyttöni ei sitä olisi uskaltanut, — käsissäni minä olisin sen pitänyt.
Hän tarttui käsillään ilmaan ja rutisti sormet yhteen. Pelästyneenä nainen katsoi ylös.
— Mutta tietysti, hän jatkoi, — kun omistat vähän, niin saat vähän kunnioitusta, kun et omista mitään, niin eivät ihmisten silmät sinua ollenkaan näe. Ei enempää siitä! Nyt minun täytyy mennä. Jumalan haltuun!