Hän astui pois riippuvien oksien alatse.
— Voi teitä veitikat!
Niillä sanoilla hän astui puutarhasta tielle.
— Se on aika hauska mies, tuo isäsi, sanoi Hüblinger.
Oli vaikea päättää, tahtoiko hän pitää tuota leikkinä vaiko totena, sillä hänen piirteensä eivät ollenkaan muuttuneet.
Kun pormestari meni Mooshofista, nousi nuori mies ojan reunalta, jossa hän seljapuun varjossa oli istunut. Poika näytti kalpealta ja väsyneeltä, tumman vaaleasta, kiharaisesta tukasta kiertyi joku suortuva epäjärjestyksessä otsaan, joka oli matalanpuoleinen; joku piirre ruskeitten silmien kulmissa ilmaisi, että ne muutoin veitikkamaisesti katselivat maailmaan, mutta nyt ne olivat surulliset. Hän nojausi vahvaan keppiin, joka oli hänen muassaan, kun hän epävarmin askelin koetti seurata reippaasti astuvaa miestä. Huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, suureni suurenemistaan heidän välinen alansa.
— Risto hoi! huusi niittomies, joka viikate olalla tuli vastaan. —
Joko sinut nyt vihdoinkin näkee?
— Se ei ole minun syyni, etten pitkiin aikoihin ole ollut täällä, tuli vastaukseksi. — Kuusi viikkoa minä koreasti sain maata ja kaksi kului ennenkuin taas toinnuin. Niin hän minut löylytti, tuo peijakas!
Hän korotti kepin ja viittasi pormestariin.
— Se olikin paha juttu tuosta koulumestarin tytöstä. Hänen holhokkinsa ja vieraana hänen talossaan! Jos olisitkin tahtonut sopia hänen kanssansa, niin olisi sitä myöhemminkin siihen ollut aikaa ja tilaisuutta.