— En luule että se käy laatuun, tuli vastaukseksi. — Nuori armollinen herra asuu yhä vielä rouvansa kuoleman jälkeen suuressa huoneustossansa ja talon köyhemmät asukkaat ovat pitäneet sen kunnossa ja hoitaneet askareet; niiden hallussa lapsikin on enimmäkseen ollut, ja sitte vuorotellen meidän ja tädin, armollisen rouvan sisaren luona; isän lähtiessä ei lasta voitu jättää tyhjään kotiin ventovieraitten ihmisten käsiin, nyt se kai joutuu takaisin kaupungille.
Pirkitta huokasi.
— Olisi se parempi, että hän jäisi tänne!
Vanha piika hymyili.
— Kyllä minustakin, teidän molempien mieliksi.
Päivällisaikaan saapui odotettu ja Pirkitta kutsuttiin lapsen kanssa sisään. Kun molemmin puolin oli kysytty kuulumiset ja lapsen äänekkäät ilonosoitukset olivat vaienneet, katosivat perheen jäsenet, yksi toisensa jälkeen, kukin toimeensa.
Lapsi liukui alas isän sylistä ja tahtoi "Kittaa". Isä otti häntä kädestä ja he läksivät etsimään tyttöä, jonka tapasivat viereisestä huoneesta katselemassa ikkunasta ulos kadulle. Leena juoksi hänen luoksensa, syleili hänen polviaan, päästi hänet sitte irti, juostakseen isän luokse, ja niin hän juoksi edestakaisin, toisesta toiseen, kunnes väsyneenä sai Pirkitan istumaan tuolille, kapusi hänen syliinsä, ja nojaten päätään hänen olalleen — pian vaipui uneen.
Nuori mies istuutui nojatuoliin, otti kirjan ompelupöydältä ja selaili sitä. Hän ei vielä ollut katsahtanut tyttöön, eikä hän sitä tehnyt nytkään lausuessaan.
— Lapsesta näkyy että sitä on huolellisesti hoidettu. Minä siitä iloitsen ja luultavasti te myöskin, ja ehkä teihin koskee, että teidän pitää hänet heittää. Enkä luule Leenankaan siihen mielellään suostuvan.
— Hänelle ei pidä siitä edeltäkäsin mitään sanoa sitte hän kyllä suostuu, lapset osaavat unohtamisen niinkuin ulkoläksyn, meidän täysikasvuisten taas täytyy se oppia. Aluksi me molemmat emme tietysti siitä pidä, mutta täytymys on herrana maailmassa, eikä se tee pahaa, jos nuori kansa aikaiseen saa häneen tutustua!