— No, ei enempää tänään. Katso nyt että löydät kotiin ja paneudut vuoteeseesi, niin tulet terveemmäksi.
— Jumalan haltuun, pormestari; suutelen kättänne. Tiesinhän minä, että me ymmärtäisimme toisemme.
Risto läksi huoneesta. Askel askeleelta, porras portaalta, hän vaivalloisesti astui alas jyrkkiä puurappuja, kepillänsä hapuellen; siinä hän lausui:
— Mutta kylläpä tuo voi tekeytyä sellaiseksi, kuin hän ei mitään ymmärtäisi!
Ylhäällä akkunassaan seisoi pormestari.
— Olen minä Matti, jos minä sinua ymmärrän, mokomakin vaatija. Kyllä vain näyttää siltä, kuin ei hän olisi oikein järjillään. Minun pitää siitä puhua välskärin kanssa. Se voi vielä minulta ottaa sakot. Mutta oikeudenistuntoa minä mielelläni pakenen. Enhän minä saata antaa itseäni asettaa oikeudenistunnon eteen — minä! Kunhan ei tuota riivattua, hurjaa olentoa olisi olemassa — se saattaa vielä itsensä ja muut onnettomuuteen!
Kuudes luku.
Leenan isä tulee ja — menee. Herra Mittrowitzer näyttäytyy mieheksi, joka säästää suunsa sanoja; hän tuo taloon uutisen, joka saa Fischer vanhemman ehkäisemään Fischer nuoremman karkausyritystä. Opettavaista keskustelua isän ja pojan välillä, jossa yhtaikaa ilmaantuu nuoruuden hurjuutta ja vanhuuden sävyisyyttä, rakkauden heikkouksia kaunistaakseen. Pirkittaa hämmästytetään tärkeällä tiedonannolla.
Pienen Leenan isä oli kirjallisesti ilmoittanut tulostansa. Koitti sitte tuo toivottamaton päivä. Pirkitta toimitti tehtävänsä samalla huolella ja tarkkaavaisuudella kuin muutoinkin. Hänen äänensä vain oli hiukan epävarma kun hän vanhemmille palvelijoille lausui:
— Kunhan Leena vain saisi jäädä tähän taloon!