— Ei, useimmat näyttävät siihen hyvinkin sopivan. Tämä myöskin. Luonnollista on, ettet sinä anna noitten tavallisten, seurapiiriä hallitsevien ja vallitsevien mielipiteitten johtaa itseäsi. Jokainen luulee sentään tehneensä onnistuneimman vaalin, ja syrjäisten sekaantumista siihen saattaa paremmin pitää ylpeytenä, kuin todellisena osanottona; mutta mitä sinä sanot suhteesta perheeseesi?

— Isä hyvä…

— Pyydän ettet katkaise puhettani. Ei minulta, enempää kuin äidiltäsikään sinun tarvitse odottaa vastustusta, ja sisaruksiesi yhä kestävästä rakkaudesta voit olla vakuutettu. Me vanhempasi olemme liian vanhat ollaksemme ennakkoluuloiset ja he taas ovat siihen liian nuoret. Varsinkin tytöt, ne vaistomaisesti hallitsevat asemansa. Veljeltään nainen ei koskaan kadehdi toista, se olisi päätöntä. Ja hänen valitullensa hän antaa arvoa siksi, että hän on kilpailijatar, joka nyt väistyy kiistakentältä. Jos me vanhat saammekin odottaa, niin sinä uudessa asemassasi, niin pian kuin toiveesi ja halusi ovat toteutuneet, voit olla varma meidän täydestä rakkaudestamme, ja jos yleensä sellaisista asioista jotakin voi edeltäkäsin määritellä, niin minä tässä pidän niiden toteutumisen varmempana kuin päinvastoin. Sinä saat siis tehdä minkä päätöksen tahansa: ahtaimmassa perhepiirissämme se ei muuta mitään. Mutta minä tahtoisin vielä sentään sinulle muistuttaa erästä likeistä sukulaista.

— Niin tosiaan, hyvää Helena tätiä en ollenkaan muistanut!

— Sinä olet hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sinä saat kerran koko hänen omaisuutensa, sillä hän pitää sinua perillisenään. Hän on siis huomioon otettava.

— Välttämättömästi.

— Hän päästi kovalla taistelulla kasvatustyttärensä luotansa, eikä hän suinkaan tule siitä ilostumaan, että sinä nyt jo olet hänet unohtanut ja aiot uusiin naimisiin.

— Sen te pian näette. Naisen luonteeseen kuuluu, että vaikka hän itse helpommin unohtaa, niin ei hän voi ymmärtää eikä anteeksi antaa, jos muut sen tekevät. Muutoin minä kiellän todeksi sen syytöksen, että minä olisin Helenan unohtanut. Hänen muistonsa on minulle pyhä. Sielussa löytyy puhtain, intohimojen tahraamaton kohta, jossa kaiho, kaipaus ja aavistus asuvat. Siinä elää se mikä meiltä on kuollut! Väärä sääli ja hysteerinen tunteellisuus ne tahtovat raastaa vainajamme päivänvaloon ja vaativat lämpimät tunteemme heille, jotka eivät niitä tarvitse. Totisesti mietittyäni, minä astun toiseen avioliittoon omani ja Helenan lapsen hyödyksi; en tahtoisi, että sitä väärin selitettäisiin, sillä tunteeni on tosi. Se ei lastani vahingoittaisi, vaan melkein hyödyttäisi, jos täti pahastuisikin, sillä se mitä hän on aikonut siirtää minulle, lankeisi silloin tietysti lapselleni; siten siitä vaan seuraisi, että joksikin ajaksi vieraantuisin hyväsydämmisestä sukulaisesta. Ja sen tähden minä en uhraa onneani.

— Onneasiko? Sanotko onneasi?

— Sanon, sanon: onneani! Minä olen jo sanonut, että tunteeni on tosi, ja täydellisesti, kokonaan minä sen tahdon lausua. Nyt ovat kovat ajat käsissä, eikä ole toivomista että ne pian muuttuisivat, sillä pysyäkseen sillä kohdalla, jolla tähän saakka on seisonut, tarvitaan jännitetty voima, väsymätön kestävyys ja kaikkialla missä sitä tarvitaan, täytyy itse olla läsnä. Huolista ja suruista, hyörinästä ja pyörinästä minä etsin kiinteää, järkähtämätöntä kohtaa, joka kaikissa pysyy, jonka rauhaisa ilo minut tyynnyttää! Jo ensi näkemällä teki Pirkitta minuun pysyväisen vaikutuksen, sillä hänen olentonsa kertoi syvää velvollisuudentuntoa; ja sentähden minä tahdon hänet voittaa, minä en voi uskoa kotiani, lastani, itseäni parempiin käsiin. Isä, minä en saata toivoa parempaa, kuin velvollisuuksilleen uskollista vaimoa! Että kaukana ollessani voin ajatella hänestä kaikkea oikeaa, hyvää, rakastavaista, ja kotiin palatessani nähdä että jokainen ajatus oli tosi, jokainen uni todellinen — se on onnea!