— Ehkei. Hän on hyvä, hiukan oikullinen vaan. Muutoinhan minä hänet tunnen, ettei hän kauvan voi kestää suuttuneena olemista, ja pian te olette oleva hänelle yhtä rakas kuin kaikille muille.
— Hänen täytyy minua kärsiä jo edeltäkäsin. Jos hän vasta myöhemmin saa siitä kuulla, niin hän ajattelee, että minä jostakin syystä tahdoin hänen selkänsä takana tunkeutua perheesen! Kukaan ei saa olla minua vastaan! Minä en tahdo saattaa epäsopua siihen taloon, jossa olen nauttinut pelkkää hyvyyttä, en vähintäkään, en pienintäkään!
— Älkää surko sitä, enempää kuin minä sitä suren. Pirkitta, vastatkaa suoraan ensimmäiseen kysymykseen, jonka teille asetin!
— En voi.
Hän painoi molemmat kätensä rintaa vastaan.
— Minä en tahtoisi vielä. Minä tahtoisin antaa sen riippua siitä, suostuuko neiti, tätinne — sitte — jos hän suostuisi — ei nyt, ei nyt!
Änkyttäen hän sen puhui.
— Pirkitta!
Tyttö torjuutui hänestä.
— Älkää suuttuko, armollinen herra, minä olisin mieluummin yksin!