— Pirkitta, te rakastatte lasta, ja siksi minä koetan teidät voittaa. Rakastakaa isää lapsen tähden, se on meille kaikille paras, kun toiset rakastavat lasta isän tähden.
Pirkitta seisoi pää alas painuneena, hän päästi toisiinsa kiedotut kätensä vajoomaan syliinsä ja sanoi hiljaa:
— Se on niin jalosti, niin kauniisti ajateltua…
Reippaasti Kustavi astui hänen luoksensa, ehkä hän tahtoi tarttua hänen käsiinsä ja vetää hänet rinnalleen, mutta tyttö vältti häntä ja ojensi torjuen kätensä:
— Mitä sanoisivat vanhempanne, armollinen herra?
— Olisinkohan minä heidän suostumattaan toiminut näin julkisesti heidän nähtensä? Te olette perheelleni rakas, sen näytän teille heti. Tulkaa vaan, minä vien teidät käsi kädessä vanhempieni ja sisarteni eteen.
Pirkitta punastui. Kiireesti hän veti kädet taaksensa ja astui askeleen taappäin. Suurin, kiitollisin silmin hän häneen katseli ja sanoi:
— Jumala teille palkitkoon tämän aiotun kunnian, hyvän tarkoituksenne ja kaiken! Se saa minut melkein pelkäämään. Ehkä sentään löytyisi suvussa joku, joka ei siitä pitäisi?
— Ehkä, sanoi Kustavi nauraen. — Minulla on vanha täti, äitini sisar ja ensimmäisen vaimoni kasvatusäiti.
— Hän ei siitä varmaankaan pitäisi! huudahti tyttö kiireesti.