— Se tulee teille odottamatta.
— Minua hämmästyttää itse se ihme. Minun ei pitäisi sitä ilmaista, armollinen herra, mutta enhän minä siltä sano kuka sen minulle ilmoitti, sillä minä tiedän sen eilisillasta. Minun on parempi olla kun en minä toisilta salaa mitään ajatuksia.
— Olkaa suora, Pirkitta! Mitä te ajattelitte heti kun siitä kuulitte?
— Ettei se ole totta.
— Millä perustuksella te niin ajattelitte?
— Onhan siinä tarpeeksi perustusta, että minä olen köyhä tyttö maalta ja palvelen tässä talossa lapsenpiikana.
— Mutta kun te nyt tiedätte että se on totta, mitä te nyt ajattelette?
— En tiedä! Voi älkää pahastuko, mutta minä en tiedä. Kyllä minä teitä rakastan ja kunnioitan herranani, ja sen pienen kullan isänä, joka tuolla niin makeasti nukkuu, mutta muutoinhan minä tunnen teitä liian vähän, enkä minä tahdo ruveta itseäni kehumaan! Teillä on jo ollut vaimo ja te luulette nyt voivanne hänet unohtaa, siksi että ulkomuotoni ehkä teitä miellyttää, enkä minä kestäkkään vertausta tuon ensimmäisen kanssa. Voisinhan minä rehellisesti tarkoittaa hyvää jos kourin kynsin koettaisin, mutta tämä saattaisi olla ajattelematonta ja johtaa meidät molemmat onnettomuuteen.
— Te erehdytte Pirkitta, jatkoi Kustavi, — te luulette että minä tunnen teitä liian vähän, ja päätökseni kohtaa teidät äkkiä ja odottamatta; mutta ajatelkaa toki, voisinko minä ajattelematta puhua teille niinkuin olen puhunut. Koska molemminpuolinen luottamus on kaiken onnen ensimmäinen ehto, ja koskei se voi versoa vahvemmasta perustuksesta kuin siitä, että toisen suru on toisen käsissä ikäänkuin panttina, niin minä olen teille omistani tarjonnut korkeimman, pyhimmän oikeuden — äitinä olemisen! Ettehän te Pirkitta, toki voi luulla, että minä kevytmielisesti laskisin leikkiä omasta onnestani, vieraan olennon ja ainoan lapseni onnesta! En siksi, että olisin ensimmäisen vaimoni unohtanut, vaan siksi, etten häntä voi unohtaa, minä etsin toista vaimoa; minä tahdon kotini taas kodikkaaksi itselleni ja lapselleni. Miksi minä tartuin juuri teihin? Minä teeskentelisin, jos sanoisin, ettei teidän kauneutenne ollenkaan olisi vaikuttanut päätökseeni, mutta minä voin samalla totisesti vakuuttaa, että hellä velvollisuus lastani kohtaan liittää rakkauteni teihin. Sanoittehan te itsekin, että sitä oikein kasvattamaan tarvittiin kaksi; tahdotteko te nyt, voimienne mukaan täytettyänne tehtävänne, jättää kasvavan lapsen, sitte hentoisen tytön, valvomatta, silmällä pitämättä minulle, miehelle, yksin hoidettavaksi? Ajattelettehan te itse, ettei se hänelle sovi. Teillä olisi täysi oikeus lausua epäilys liittomme onnellisuudesta jo edeltäkäsin, ja minun täytyisi teitä kiittää suoruudestanne, ainoastaan siinä tapauksessa, että tarjoumukseni muuttaisi mielenne, jos te tuntisitte ettette voi olla vaimonani sentähden, ettette voisi omien lasten rinnalla olla hyvä äiti ensimmäistä lastani kohtaan!
Ikäänkuin neuvotonna ja avutonna tyttö katseli lapseen niinkuin pyytääkseen, ettei se toki sellaisia uskoisi "Kitastaan".