Mies kärryissä katseli matkatoveriinsa ja nyökäytti pari kertaa hyväntahtoisesti päätään.
— Minä en voi nähdä teitä vaimoväkeä noin tietä kulkemassa, sanoi hän. — Se on niin vaivaloista, ja teillähän sentään, meihin miehiin verraten, on osallanne elämän suurimmat huolet. Nyt kun minä olen vanha, kuljetan mieluummin nuorta väkeä, vaikkei se toimi ehkä enään kuuluisi minulle; itse minä olen tarpeeksi raihnas ja likainen, en siis huolisi toista samanlaista rinnalleni hytkyttämään. Koska täällä maailmassa löytyy niin paljon kaunista, niin minä mielelläni tahdon läheisyyteeni jotakin sellaista sen kauneudesta, joka ei häiritse minua katselemasta eteeni ja ympärilleni. Nuorena minä kuljetin vain vanhoja ihmisiä ja niin saavat nykyisetkin nuoret ajurit tehdä. Kun näkee heidän kuskailevan punaposkista tyttöä, niin tietysti tulee ajatelleeksi, että he sitä tekevät omaksi ilokseen, jota vastoin tuntuu totiselta ihmisrakkaudelta, joka ei siedä minkäänlaista panettelua, jos he nostavat rattailleen vanhan muorin. Niin, tyttö kulta!
— Minä olen nyt vanha kuormarenki, jo poikana minä olen ajanut edestakaisin samaa tietä; alussa edemmäksi, mutta sitte kun rautatie tuli maahan, vain piirikaupunkiin ja sieltä takaisin. Herranen aika, kun ajattelen, että siitä on yli viisikymmentä vuotta! Tie on pysynyt samanlaisena, paitsi muutamaa puuta, joka oli kuollut rivistään ja jonka sijalle olen nähnyt toisen puun kasvavan; pari mökkiä on kohonnut sen varrelle, muutoin se on ihan samanlainen, tunnen siitä jokaisen kiven. Moni muu henkilö on istunut rattaillani mitään huomaamatta. Minä olen hänelle jutellut, antanut hänen kertoa itselleni ja siinä kulkiessani olen katsellut maailmaa ja niin tottunut sen näkemiseen, ettei minun tee mieleni muistaa mitään siitä, minkä tiellä näen makaavan. Useassahan paikassa pitäisi viivähtää, mutta koska saattaisi kadottaa sen, minkä rattailleenkin saattaa ottaa, niin minä tyydyn siihen, että tervein silmin vain saan katsella ympärilleni. Hyvää kyytiä kulkiessa, ei ehdi nähdä hiukkaakaan siitä surusta ja murheesta, joka muutoin niin usein täällä maailmassa viruu, ja kaikki näyttää niin somalta, niin herttaiselta. Niin, tyttö kulta!
— Näetkö tuota, kirkkotornin huipun tuolla puolella, kukkulan takana? Se on Krondorf, siellä olen minä syntynyt. Tuolla maantien puolella on heidän pieni hautausmaansa — hän osoitti suuntaa piiskalla — sinne on isäni haudattu, siitä on jo kolmekymmentäviisi vuotta; äitini lepää Wienissä, sisareni Pragissa, veljeni Italiassa kaatuneitten sotamiesten joukossa, ja sitä en vielä tiedä mihin minä itse joudun, mutta arvelen että Jumala kerran viimeisenä päivänä haravoi meidät kokoon niinkuin hän alussakin teki. Sen minä sanon, ettei minussa koskaan ole ollut mitään erityistä, ja nyt taas minä en enään kelpaa mihinkään. Minä paneudun siivosti maata hautaani, enkä luultavasti koskaan sieltä nouse itsestäni, mutta luotan siihen että hyvä Jumala paremmin tietää, mihin sitä mahdollisesti vielä kelpaamme. — Niin, tyttö kulta!
— Totta tosiaan, eikö täällä ole kaunista? Sinä niin ihmeissäsi katselet ympärillesi, kuin kaikki olisi sinulle vallan uutta. Ajatkohan sinä ensi kertaa tätä tietä?
— Tämä on ensi kerta eläessäni, jolloin yleensä olen poissa kotoa.
— Huomasinhan minä sen heti sinusta. Jäätkö piirikaupunkiin?
— En, edemmäksi minä menen, Wieniin asti, hakemaan palvelusta.
— Vallan oikein. Parempi kaupungissa pienempikin palveluspaikka kuin maalla oman talouden pienet puuhat. Tunnenkohan minä sukulaisiasi?
— En luule. Minulla ei enään olekkaan elossa kuin äitini, ja kukapa sinulle olisi puhunut Sebensdorfin koulumestarin leskestä?