— Jospa te tukkisitte suunne, te keltanokat. Ja ainoan järkevän olennon teidän ikäisistänne pitää yhä seisoa tuolla ovella. Tule lapseni, istuudu tänne!
Hän osoitti tuolia, joka oli hänen oikealla puolellaan ja Pirkitta istuutui sille. Hän oli tullut varmemmaksi sitte kun lapsi piteli hänen kädestään kiinni ja nojasi päänsä hänen syliinsä.
— Noin, sanoi täti.
Hän laski kätensä kevyesti tytön polvelle, sitte hän jatkoi:
— Kun siis peili oli vakuuttanut minulle, etten minä valloituskokeissa voisi joutua kuin tappiolle, huomautti nimeni lopullisesti minulle, etteivät muutkaan aikoneet löytää minusta miellyttävyyttä. Minua kastaessa, oli kai ajateltu kalenterin pyhimystä, mutta muutamien nuorien herrojen mielestä nimeni muistutti erästä hyvin pakanallista Helenaa — hän kääntyi Pirkitan puoleen — oli nimittäin vanhaan aikaan kelvoton nainen, kaunis kuin kuva — jolloin tietysti on huomattava että kauniit helpommin tulevat kelvottomiksi kuin joku meistä, joka ahdistamatta saa pitää hyveensä. Noissa nuorissa herroissa oli jonkinlainen koomillinen kyky, he keksivät vastakkaisuuksia ja ilokseen he ottivat antaakseen minulle nimen "kaunis Helena". Olisihan vahinko, jollei hyvä pila pääsisi ihmisten joukkoon, ja nuoret herrat olivat niin hienotunteiset ja ritarilliset, — niinkuin heidän suvultaan saattaa odottaa — että he panivat liikkeelle tuon nerokkaan tuumaansa niin, etten minä koko siinä kaupunginosassa, jossa asuimme, kantanut muuta nimeä kuin "kaunis Helena!" Äh, miten minä kiroelin heidän muistoansa, olisin tahtonut antaa polttaa Iliaadin viimeiseen kappaleesen asti, vaikka professorit olisivat sanoneet mitä tahansa! Luulen että ylioppilaat siinä olisivat olleet puolellani. Trojalaista sotaa ei ollenkaan olisi ansainnut ylistellä, koska se oli sen syy! Peilini on varjellut minut ihaelemasta itseäni, tuo herttainen leikki nimestäni on ajanut minut miehistä hyvän matkan päähän, ja sen jälkeen minä en milloinkaan pidä heitä sinä, mitä muutoin naiset, tahi he itse itsestään tekevät. Enkä minä ole siitä ollenkaan pahoillani, että suosiollinen luonto on onnistumattomassa persoonallisuudessani antanut käsiini suosituskirjeen teitä vastaan.
— Käly, käly, varoitti vanha herra, — jos meiltä todellakin puuttuisi kaikki hellä mieli, niin me nytkin saattaisimme antaa ilkeitä vastauksia, mutta koska me emme sitä tee, niin siinä on paras todiste siitä…
— Oi pyydän, herra kälyni, miksi panette pakkoa itsellenne? Kun ette te kuitenkaan saata olla ivallisesti viittaamatta sinneppäin, niin puhukaa suunne puhtaaksi; minä en ole jättävä teitä vastausta vaille.
Vanha herra vaikeni hymyillen; silloin täti äkkiä kääntyi Pirkitan puoleen ja laski molemmat kätensä hänen vyötäisilleen.
— Niin, rakas lapseni, hän sanoi, — jos minä käsken sinua viereeni istumaan, niin ole varoillasi, minä olen paha, niinkuin kaikki kyttyräselkäiset ovat.
— Minä arvelen, puhui tyttö nauraen tuota äkillistä purkausta, — ettei se riipu ulkomuodosta; mistä muutoin tavattaisiin sorjamuotoiset heittiöt?