"Vielä yksi jälleennäkeminen!" sanoi keisarinna Mathilda pojallensa Otolle. "Ellen erehdy, ratsastaa tuossa ystäväsi linnanpihaan, ja hänen mukanaan on paljo jaloja ritareita."
Kuninkaalle oli odottamaton ilo saada tänä ilopäivänä luokseen läheinen ystävänsä, jalo kreivi Hermann Billung. Uskollisesti ja väsymättömästi oli hän taistellut herransa puolesta ja pitänyt viholliset loitolla pohjoiselta ja itäiseltä rajalta. Nyt oli halu tavata Ottoa saanut hänet tulemaan Quedlinburgiin.
Suurella ilolla tervehti häntä myöskin nuori kuningatar, sillä hänen puolisonsa oli paljon kertonut hänelle Hermannin ystävyydestä ja kiintymyksestä. Hän tunsi hänet siis ja kunnioitti häntä.
Hermannilla oli paljo kertomista kuninkaalle, ja Adelheid istui vieressä, kuunnellen mielellään hänen ymmärtäväistä ja luotettavaa puhettansa. Otto oli aivan tuttavallinen seurustellessaan hänen kanssaan ja kertoi avoimesti onnestansa. Myöskin Bertha rouva istui tyttärensä luona, ja kaikki he tunsivat itsensä onnellisiksi tässä kotoisessa perhepiirissä.
"Missä on Waltrud?" kysyi Adelheid. Hän oli hienotunteisesti vetäytynyt pois, mutta tuli kuningattaren pyynnöstä sisälle, ja kreivi Hermann tervehti häntä myöskin ystävällisesti.
"Sinä olet sachsenilaisen tytön näköinen", sanoi hän hymyillen.
"Sachsenista hän onkin", sanoi Adelheid. "Kylä, josta hän on kotoisin, sijaitsee Weserjoen rannalla."
"Me olemme siis samanmaalaisia", jatkoi Hermann, irroittamatta katsettansa tytöstä. "Minä näin sen heti, ja sinun kasvosi muistuttavat minua eräästä miehestä, jonka tunsin."
Hehkuva puna kohosi tytön poskille, ja hän kysyi: "Kuka se oli? Oi herra, sano se minulle, lausu hänen nimensä!"
"Hän etsii kadonnutta veljeänsä", selitti kuningatar. "Onko hän elossa vai ei, se on hänelle tietämätöntä."