Oli Pääsiäislauantai. Ulkona viheriöitsi oraat, leivo lauloi ja Jumalan aurinko sulatti viimeiset lumen jäännökset tien vierestä ja kedolla, tuvassa puuhasivat ja järjestelivät naisväki, sillä talven mustuus oli kokonaan pois pyhittävä, ja nurkassa odottivat Aini ja Marjukka hartaasti nisukyrsiä, joita äiti oli luvannut heille, jos kauniisti istuisivat tuvassa eivätkä olisi jaloissa.
Ojamyllyllä ei kuitenkaan kukaan koskenut työhön, sillä Liisan hurskas tapa oli ottaa vastaan joka lauantai-ilta totisella mielellä. Mutta toisin oli Antin laita. Kuinka tämä äärettömän ahnas mies työlle ja orjailulle löytäisi loppua? Jo varhain aamulla oli Ojamylläri lähettänyt Jaakon viljakuorman kanssa kaupunkiin, nyt odotti hän häntä saineesti kotia — vaan ei suinkaan isällisestä rakkaudesta tahi pääsiäislauantain vuoksi, — hui hai! vaan että hän saisi rahat oikein pian arkkuunsa. Päivä alkoi laskeutua, mutta poika ei tullut. Joka kerta, milloin kuului vankkurien jytinää, juoksi vanhus oven eteen, mutta päivä oli mailleen menemässä, rengit, piiat tulivat pellolta iltaselle — joka ei tullut, oli Jaakko.
"Äiti, jos pojalle olisi nuoren ruunan kanssa tapahtunut joku onnettomuus?" sanoi Ojamylläri emännälleen, joka, kaadillinen lämpöisiä nisukyrsiä sylissä, tuli keittiöstä tupaan.
"Älä pelkää", vastasi Liisa, "Jaakko on varovainen ja tie pitkä, mikä onnettomuus hänelle voisi tapahtua?"
"Missä kuitenkin minun mieleni ja järkeni oli", sanoi Antti varsin tuskallisesti, "kun en itse lähtenyt kaupunkiin? Sen minä olen aina sanonut: siitä pojasta ei tule hyvää sinä ilmaisna ikänä, ja jos minä en itse olisi aamusta iltaan huiskeella niin — — —"
Antti oli juuri hyvässä alussa kiitoslauluja laulamaan itsellensä, niin kuului pihalta ihmisten melua. Pihaan astuivat molemmat ulos, ja mitä he näkivät, voi kyllä panna sydäntä sykkimään. Salaman nopeudella lensi eräät vankkurit Ojamyllärin korkeat mylly-vankkurit — kaksi hevosta edessä myllyllepäin. Hevosten harjat heiluivat, ja mitä pahemmin vankkurit päristivät, sitä raivokkaammaksi tulivat hevoset, joilla ei enää hetkeen aikaan ollut ajajaa ollut.
"Isä taivahinen, missä on poikani!" huudahti Liisa ihmisjoukkoon, josta ei yksikään uskaltanut vimmoissaan olevia hevosia pysäyttää.
Yhä lähemmäksi karkasivat hevoset — Ojamylläri hairasi hirmulla pihaveräjän auki, päästen itse taakse näki hän hevosten kuni salaman ajavan läpi veräjän, jonka toinen pieli murskaksi musertui, ja niin väristen ja vavisten pidättäivän tallin ovelle.
"Nyt", miettinee lukija, "kysyi kuitenkin Ojamylläri etupäässä Jaakkoa." — Kaikkea muuta! Siihen olisi hänellä jo pitänyt olla isän sydän povessa. Kun Antti näki hädän olevan ohitse, astui hän kiroten ja vannoen likemmäksi, ja kun vielä rikotut valjaat ja särkynyt pyörä pistivät hänen silmäänsä, oli asia peräti paha.
Silloin kuului kerrassaan eräs ääni joukon melun ja isännän vannomisen sekaan: "Yksi kuollut vankkureilla!" — Äänettömiksi jäivät kaikki, niinkuin olisi ukkonen lyönyt alas väen sekaan — vihdoin rohkaisi Hannu-renki itseään ja kiipesi vankkureille.