"Jumala auttakoon, koulumestarin Anna!" huusi hän ylhäältä maahan, "mutta sen uskon, kuollut ei ole hän suinkaan!"
Ojamyllärin näköä näitten sanain perästä en edes koetakaan kuvata. Sillä aikaa kun Anna kannettiin tupaan ja Liisa osoitti samarialaista sydäntänsä lapsi-raukkaa kohtaan, esitteli Antti pappia ja leviittaa. Silmät muljallaan ja kädet nyrkissä hän kulki nurkasta toiseen, ja ellei piha olisi ollut täynnänsä kylänväkeä, niin olisi varmaan nousnut hirmuinen elämä.
Liisan murheen ja huolen kautta oli Anna toipunut tainnoksistaan ja kertoi nyt itkien emännälle, kuinka kaikki oli tapahtunut. Raskaan kantamuksen kanssa jäytyneitä puita Anna oli kotiapäin kulkenut, kun par'aikaa Jaakko tyhjillä vankkureilla oli hänet saavuttanut. Jaakon pyynnöstä oli hän kuormineen vankkureille istunut — silloin, sillä aikaa kun nuorukainen toista pyörää korjasi, oli nuori ruuna ruvennut karkaamaan, ja ennenkuin Jaakko oli saanut ohjat käteen, oli jo vankkurit hevosten kanssa lentäneet tipo-tiehensä.
"Jaakkoa on taivaan Isä armollisesti vahingosta varjellut", lausui Anna vielä vapisten, "mutta minun on täytynyt kärsiä ääretöntä pelkoa ja ahdistusta. Toisella puolen kylää yritin jo hypätä maahan, etten kaikkien nauruksi tulisi vedetyksi läpi kylän — mutta silloin menehdyin, kunnes nyt juuri teidän kätten välillä virkosin".
"Lapsiparka", lausui Liisa kyynelsilmin, "Herran käsi on raskaasti langennut päällesi, mutta Hän itse tietää, minkä vuoksi se on hyvä. Ihmeelliset ovat hänen tiensä ja hänen armonsa on joka aamu uusi meidän ylitsemme. Vaikka kohta kaikki kävisi sinua vastaan — niin usko ja toivo! Itkun ja rukouksen siemen kantaa riemullisen ja runsaan hedelmän, jos kohta ei täällä maailmassa, niin kuitenkin totisesti tuolla ylhäällä!"
Vakaan emännän lohdutussanat viihdyttivät surullista sydäntä. Käsi kädessä istuivat he toisensa vieressä; länteen lähtevän auringon viimeiset säteet loistivat armaasti akkunasta tupaan, ja äiti sekä tytär saivat ylhäältä sen rauhan, jota maailma ei voi antaa — mutta paratkoon Jumala, ei suinkaan kauaksi. —
Pian Annan pois lähdön perästä tuli Jaakko kotiin. Jo pihalla otti isä häntä kirouksilla ja uhkauksilla vastaan, jotka ajoivat punan pojan poskille ja okaat hänen sydämeensä.
"Varjele minua, äiti", huusi hän tupaan astuessa, "varjele minua isäni ja itseni edestä!" Ja ennenkuin Liisa parka sai sanan suustansa, tuli Ojamylläri möristen jäljestä: "Seis, onneton poika, seis, että ammun sinut maahan kuin hullun koiran" — ja niinkuin nuoli oli hän kamarissa, jossa ladattu pyssy riippui seinässä vuoteen ylipuolella.
"Pakene, Jaakko, pakene!" huusi Liisa kuni kuoleman ahdistuksessa, "Herra varjelkoon sinua ja antakoon minulle voimaa — —" ja sillä aikaa kun Jaakko kiiruhti tuvasta pois, taisteli Liisa-parka puoleksi mieletönnä Antin kanssa, oman ainoan lapsensa, oman lihansa ja verensä puolesta — — ja äidinrakkaus tukesi hänen heikkoa kättänsä — hän sai voiton.
Äärettömällä voimalla kiskoi hän pyssyn Antin käsistä, ampui latingin läpi ikkunan ja riensi sitte ulos majasta toiseen kylään, erään sukulaisen luoksi elinsijaa etsimään.