Ettei Jaakko Annaa vaimoksi ottanut Ojamyllärin elinaikana, sitä ei tarvinnut vanhuksen peljätäkään, mutta kuinka sen asian laita oli Antin kuoltua? — Jaakko voipi kyllä olla niin sokea, että hän viimeisessä luvussa tekee tuon kerjäläisen Ojamyllyn emännäksi! — Ei, se ei saanut tapahtua, sen estämiseksi oli hyvä neuvo keksittävä, — mutta minkälainen? — Sepä sen? Ja Ojamylläri mietti ja neuvoitteli turhaan niin yöt kuin päivät sekä oli sillä tapaa seitsemän päivää viikossa uriseva aviomies ja ilkeä isäntä.
Niin tuli Antille kerran Kirja-Tiitsu mieleen, joka jo kyllä ymmärsi tehdä kaikkia vehkeitä ympäristössä. Hän tiesi kyllä jotain neuvoa, ja ukko päätti puhua hänen kanssa muutaman sanasen. Mutta ei ensinkään yhtäkkiä ja suoraan, vaan sen piti aivan "hiljaisesti" ja "sattumalta" tapahtua niinkuin mennyt vuonna torilta tullessa. Ja — asia tapahtuikin ihan sattumuksesta.
Eräänä päivänä, kun emäntä oli mennyt pois kotoa, istui Ojamylläri puutarhassa penkillä levähtäen peltotyöstään. Kyynäspäitä polvilleen nojaten hän puhui itseksensä:
"Niinpä niinkin, tosi jääpi todeksi, vanhuus lähenee lähenemistään. Jokainen uusi vuosi vie osan elämästä; vanhain täytyy antaa tilaa nuoremmille, ja kuka tietää, ken tulevana vuonna tässä kyntää ja äjestää" — nyt tulivat ukolle vasten tahtoansa Jaakko ja Anna mieleen — hän jäi syviin mietteisin eikä sitäkään huomannut, kuinka herttaisesti kukoistavan omenapuun oksat heiluivat hänen päänsä kohdalla, jossa eräs laulurastas jakoi suurusta pojilleen.
Yhtäkkiä sanoi eräs ääni yli aidan vanhalle miehelle hyvää päivää. Ojamylläri säpsähti ensin, kun näki Kirja-Tiitsun punaisen pään, sitte mietti hän itsekseen: "sinä tulet luokseni tänään kuin kutsuttu".
Niinkuin Kirja-Tiitsulla oli tapana, alkoi hän lipoisesti kyläkuulumiansa jutella: "Kait tiedätte Trimmon isäntä, että Sutlepan Anttoni kirkontakaa varhain tänä aamuna meni Tuonen Tuomaalle vieraaksi?"
"Kuka? Sutlepan Anttoni?" kysyi Ojamylläri lyöden silmät seljälleen.
"Älkää tehkö asiaa toiseksi kuin se kerta on", oli liehakon vastaus, ja kun kirkolla kellot par'aikaa alkoivat soida lisäsi hän: "Kas niin, kuulkaa itse, nyt saatte siitä virallisen tiedon, kyllähän se siis tosi asia on".
Sillä aikaa oli Ojamylläri astunut lähemmäksi ja tarjosi nyt jaarittelijalle kättä yli aidan, — kunnia, jota Antti ei vielä elämässään ollut hänelle osoittanut. Veijari tunsi sen myöskin, raappasi jalallaan edestä ja takaa ja puhui vanhalla tavallaan yhtä ja toista.
"Kuinka nyt käypi Sutlepan mökin ja pikkaraisen perunamaan?" kysyi Ojamylläri. "Sen tietää käteensäkin, ettei Rietu enää kuinkaan kauan pidä sitä".