"Päälliseksi jos minä en tahdo" — vastasi Kirja-Tiitsu, viipottaen häntäänsä kuin kalkuuna, milloin sen on hyvä mieli.
"Aina paremmin", ihmetteli Antti, "kun sinä et tahdo? Etkö kuitenkaan ole — kauniin — Rietun puoleen silmiäsi heittänyt?"
"En juuri sitäkään", vastasi veijari yskähtäen, "mutta minä olen Sutlepan väelle hiljattain lainannut rahaa huoneitten maksamiseksi, muuten olisivat ne jo viskattu ulos". Ja makeasti nauraen kysyi liehakoitsija: "Eikö ole tosi Trimmon isäntä, on niitä sentään huonompiakin maailmassa kuin minä?"
"Hm, hm!" mutisi Ojamylläri, "ken tiesi. Ei kettukaan tahdo koskaan varkaan nimeä kantaa". Että tuollaiset vaivaiset ylpeilivät, sitä ei kärsinyt Ojamylläri milloinkaan, sentähden lisäsi hän:
"Ihmeellistä, mitä ihmisestä voipi tulla! Jos isävainajasi tietäisi, että hänen pojallansa on rahaa lainassa! Minä muistan varsin hyvin kuinka ryysyisenä ja viheliäisenä hän aina kulki, ja että hän kylän takana olevalla karjalaitumella viimein sai loppunsa".
Kirja-Tiitsu otti nuot katkerat sana tyyneesti vastaan, mutta itsekseen mietti hän: "Odota veikkonen, kyllä sinä maksat minulle tuon kahdenkertaisesti läikkyvillä ruplilla".
Kotvasen aikaa kuluttua lausui Ojamylläri:
"Kuule Kirja-Tiitsu, oikeutta myöten olisinkin jo aikaa tahtonut tavata sinut — tule kuitenkin tupaan! Emäntäni on mennyt kaupunkiin, muuten saisitkin silmänräpäyksessä mennä samaa tietä ulos jota sisälle tulit — tiedäthän ettei hän paljon sinusta välitä".
"Tosi, tosi, eiköpä niin liene", vastasi tuo häpeemätön, "ja jos naiset minua vanhaksesta eivät olisi vihanneet — kurko hänen tiesi, mistä se tulee! — olisin jo aikaa akoittunut mies".
Molemmat astuivat tupaan. Ojamylläri lykkäsi salvan oven eteen — pelokasta Kirja-Tiitsua karsi sitä nähdessä helppo väristys, ja hän ei rauhoittunut ennenkuin vanhus pyysi hänen painaa puuta.