Ja niin olikin. Taivaallisen Isän sana: kyllä! oli vienyt Bonaparten ankarammalle tilinteolle kuin hän ensin luulikaan. Kun Europan ruhtinaat ja kansat huomasivat, että tuostakin hylkiöstä voisi saada voiton, miettivät he: mitä me enää odotamme ja kohottivat päätään niinkuin oras sateen jälkeen. Preusin kuningas ja meidän armas keisariherramme setä-vainaja — keveät mullat hänen haudallensa! — yhtyivät kaikkein ensiksi; heidän ympärillensä kokoontuivat kaikki Europan muut ruhtinaat ja kuninkaat. Rykmentit, sotajoukot kokoontuivat joka paikasta ja nurkasta Saksan sisämaahan, Ranskalaisten ilkeyttä ja ylpeyttä rankaisemaan. Liisalta sai Ojamylläri kuulla, että Jaakkokin oli Venäjän sotaväessä lähtenyt Saksanmaalle.
Kaunista on kyllä kuulla tästä miehestä, vaan maailman pelko ja toivo ei antanut Ojamyllärille senkään verran aikaa, että hän olisi omaa onnettomuuttansa ja mielimurteitansa ajatellut. Kirja-Tiitsukin antoi Martinpäivän kulua hiljaisesti ohitse — hän suitti varmaan olla kahden vaiheella, rakentaisiko tänä kirjavana aikana omaa taloutta, vai ei.
Kun Sutlepan Rietu kerta haasteli tästä pääkappaleesta, sanoi punapää:
"Anna ei pakene käsistä pois, ja — aika tuopi hyvän neuvon".
Näin oli siis lapsiraukka rauhassa kauniilta kosijalta ja sitä rohkeammin saattoi hän heittää toivonsa Jumalaan.
VII.
Jumalan vitsaus.
Viikot ja kuukaudet vierivät taas ohitse, ja hetki läheni lähenemistään, jona Europan sotajoukkojen oli määrä opettaa Bonapartea nöyrtymään. Mutta keskellä voitontoivoa ja voitonriemua tuli väen kimppuun uusi vihollinen, vihollinen, jota vastaan ei lukko eikä muuri, salpa taikka miekka auttanut! Sotakentät ja sairashuoneet olivat sen koto, ja nimensä oli — kolera eli rutto.
Tuo hirmuinen sodan seuraaja, jonka hengähdys jo toi surmaa ja ahdistusta, nosti nyt kalmankarvaista, inhoittavaa päätänsä ja otti osansa tässä maailman riidassa. Paaston aikana 1813 tuli hirmuinen vieras myös Männikön kylään ja majautui ensinnä — Ojamyllylle.
Renki Hannu rupesi valittamaan viluansa ja päänkipua. Vaikka Liisalla kyllä oli ihan kuumaa olutta saapuvilla, yltyi tauti kuitenkin hetki hetkeltä kovemmaksi, ja kun toisena päivänä tuotiin tohtori kaupungista, sanoi hän taudin — ruttoa olevan.
Ojamylläri oli joutua suunniltaan! Sekö onnettomuus nyt vielä tarvittiin! Hannu oli hänen oikea kätensä, ja peltotyö oli viime aikoina jäänyt rappiolle ja nyt näytti myllyn samate käyvän! Entäs pääasia: kuinka pian voisi tauti kohdata häntä itseä! Mitä sitte eräksi?