Häpeemätön niinkuin hän aina oli, Kirja-Tiitsu otti tuolin ja istuutui rukin eteen Annan viereen. Anna nousi vakaasti ylös, otti rukin ja istuutui vierasta katsomatta edemmäksi uuninpenkille.
"No eikö muuta?" kysyi Kirja-Tiitsu, "sen voin minäkin", lykkäsi istuimen pois ja oli silmänräpäyksessä jälleen Annan vieressä. Nyt oli pääasia miellyttää kaunista ja korskeata neitoa ja sitä näytti veijari myöskin ymmärtävän, sillä "lintuseni", "kukkaseni", "armain ruusuni" — valui Kirja-Tiitsun huulilta, niinkuin vesi myllynrattaalta. Kun aivastus viimein otti kiini lavertelijan hengen, lausui Anna tyynesti, kehräten lankaansa: "Jatkakaa, jos se huvittaa teitä. Minä en suuresti välitä, sillä — yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos!"
Se oli Kirja-Tiitsulle kuin sangollinen kylmää vettä olisi valettu hänen ylitsensä lämpimän kylvyn jälkeen, hän luuli jo saaneensa langanpään käteen ja nyt ei ollut hän vielä kuinkaan kaukana. Kun hän jo mietti toista neuvon, tapahtui onnettomuudeksi, että Annan lanka katkesi.
Tätä näkemään ja kokonaan nostamaan rukkia kehrääjän edestä, oli Kirja-Tiitsulle yks työ. — Ihmetellen katseli Anna häpeemätöntä kasvoihin.
"Mitä tuo taas on tietävinään?" kysyi hän mielipahalla. — "Joka työllä palkkansa!" huusi Kirja-Tiitsu nostaen rukkia korkealle. "Luuletko että annan rukkia maksotta takaisin? Ei kultaseni! Mutta kun tämä on ensimäinen kerta, tyydyn kuitenkin vaan muiskuun —" näin sanoen astui hän pari askelta lähemmäksi Annaa.
Vaan nyt loppui Annan kärsivällisyys. Kerrassaan oli rukki jälleen kehrääjän käsissä, ja kun Kirja-Tiitsu itse tahtoi ottaa palkkaansa, lensi vähävoimainen kosija Annan väkevän käden kautta vasten ovea, että ovi paukkui. Samassa silmänräpäyksessä astui Rietu tupaan…
Mutta Jumala auttakoon! Jos Anna ensin oli ojaan langennut, niin nyt hän joutui allikkoon! Kaiken maailman soima- ja sadatusnimet sai kuulla "ryysyläinen", jonka hän, Rietu, sulasta armosta majaansa oli ottanut; sillä että Kirja-Tiitsun kosioiminen ei suinkaan ollut hyvin menestynyt, sen voi selkeästi nähdä. Paljon ei puuttunut, niin olisi hyväsydäminen kasvatusäiti tallannut Annan käsin jaloin. Säikähtynyt tyttö oli paennut vaatearkun ja vuoteen jalkopään väliin ja uhkasi ahdistuksessaan nostattaa kylän huudollansa, jollei häntä jätetä rauhaan.
Mokoman naisen suhteen kuin Sutlepan Rietu ei auttanut sellainen uhkaus mitään; se ärsytti häntä vaan enemmän. Mutta kavala sulhonen muutti nyt kokonaan menetystapaa. Hän ei tahtonut nostaa kosioimisellaan melua, sillä hän tiesi varsin hyvin että koko Männikön kylä oli Annan puolella. "Hiljaa, hiljaa, kummiseni" — näin tyynnytti hän meluavaa Rietua — "kyllä aikaa myöten aikeet menestyvät! Yksi noudattaa yhtä tapaa, toinen toista — jos minä en maailmaa tunne, niin ei sitä tunne kukaan! Eihän meillä ole sen kanssa kiirettä. Huomenna on myöskin päivä ja neitonen tulee ehkä koht'-sillään toiselle tuumalle. Tuhman myllärinpojan ottaminen on hänelle tullut niin hengen asiaksi, että se on ikäänkuin kasvanut yhteen hänen lihaansa ja luihinsa, ja tuo kevytmielinen pitää itseään jo myllyn emäntänä. Vaan" — sanoi hän, kääntyen Annan puoleen — "vaan jätä semmoiset mietteet Jumalan nimeen pois! Minä tiedän, kuinka korkealla ne valjaat riippuvat, ja sinun tulevan appesi tunnen minä sisältä ja ulkoa — vielä tänään katuu hän silmät päästään, ettei hän sinua mennyt vuonna ajanut ruoskan varrella ulos. Sentähden pane tuumasi tukkuun, kaunoseni, äläkä puhu tuulta taivasta kohden. Niinkuin sanottu, tuli ei meillä ole kintuissa vielä, ja Martinpäivään asti voin minä kyllä odottaa, vaan ei silmänräpäystäkään kauemmin. Minun puolestani pidä vaan kiusaasi edelleen, saata Jaakko, hänen vanhempansa, sinut itsesi ja Rietu hätään ja onnettomuuteen; vaan minä tahdon siitä huolta pitää ettei yksikään koira siitä ruveten ota leivänpalasta sinun kädestäsi! Kuuletko?"
"Aivan niin, aivan niin", mielisteli eukko. "Martinpäivään vielä, vaan sitte ei enää armotkaan auta!"
Anna-parka oli vajota häpeästä maahan, mutta, —, aika tuopi hyvän neuvon, ja Martinpäivään voipi paljon muuttua.