Jo rupesi päivä sarastamaan ja yksi kylän kukko toisensa perään alkoi laulaa, kun Anna, väsymyksestä ihan rintuneena, sulki luukun ja paneusi puoleksi pyörtyneenä vielä tuokioksi aikaa levolle.
Toisena aamuna ei lausunut Rietu eilis-iltaisesta puheesta sanaakaan, mutta oli Annalle niin erinomaisen imarteleva ja maire, jotta Anna vasten tahtoansa huomasi, ettei se asia vielä hetikään ollut silliseksi puhuttu. Myöskään kaunista sulhoa ei ollut viikon päiviin näkynyt Sutlepalla, mutta hän juoksi sitä useammin kaupunkiin, josta toi takaisin kaikenlaisia tietoja.
VI.
Kuinka Bonaparte liikkuu Venäjällä ja Kirja-Tiitsu kosioimassa.
Ahneus tekee aukkoja! Kultainen sana, joka ei ainoastaan ole Ojamyllärin — vaan myös monen suuremman miehen, mutta erittäinkin Bonaparten suhteen totta. Ranskan kunnianhimoinen keisari oli viimein väkijoukkoineen ennättänyt Moskovan kaupunkiin ja luuli nyt onnenkin sinne hänen kanssaan majautuneen. Kummalliselta tosin näytti, ettei kukaan tullut uhkeaa vierasta vastaanottamaan. Kuka tiesi he ehkä eivät nyt juuri ehtineet? Hän odotti ja odotti — mutta kun ei nytkään vielä näkynyt yhtäkään ihmistä, rupesivat Ranskalaiset päitään pudistamaan. Viimein päättivät kutsumatta astua sisään. Mutta kun nyt rykmentti rykmentiltä uhkeasti tunkeutui Venäjän pääkaupunkiin, joka kymmenennen askeleen perästä katsoen sivulleen, eikö Venäläiset kumartaisi ja nähtyänsä Ranskalaiset pötkisi pakoon — niin ihmeeksensä huomasivat, että Moskovan kaupunki oli tyhjä, niin tyhjä että Ranskalaiset yksinään olivat kaupungin väestönä. Vaan heillä ei ollut paljon aikaa miettiä tuota ihmeellistä asiaa. Sillä tuskin olivat sotamiehet sijoittuneet kaupungin tyhjiin linnoihin ja huoneisin, ennenkuin siellä kuului, ensin hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kovemmin tuo hirmuinen sana: "Moskova palaa!" — Ensimältä piti jokainen tuota tyhjänä juttuna; suurissa kaupungeissa syntyy valkianvaara melkein joka päivä ja on yhtä pian jälleen sammutettu. Mutta kun täällä, sytyttäjiä näkymättä, ensin yksi komea rakennus ihan kuin itsestään remahti ilmituleen, siellä toinen ja täällä taas kolmas ja neljäs, kunnes koko kaupunki oli yhtenä tulimerenä, silloin huomasivat Ranskalaiset, että tulen sytyttäjät — olivat Venäläiset, jotka tahtoivat vieraillensa valmistaa lämpöisen saunan! Kalliin ja arvossa pidetyn pääkaupunkinsa olivat Venäläiset sytyttäneet, jotta vihollinen siellä saisi surmansa. Mitä muuta voi Bonaparte tehdä kuin, tahtoi taikka ei, kääntyä kotiapäin, jos ei kaiken väkensä kanssa tahtonut joutua tuon suuren kokkovalkean uhriksi! Mutta nyt karkasi pakolaisten kimppuun vihollinen, jota vastaan ei auttanut miekka eikä pyssy: Venäjän pakkanen. Vuosi 1812 toi tullessaan itsepintaisen kylmän ja tuiskun, johonka hennot ulkomaalaiset olivat kokonaan tottumattomia. Sen ohessa oli vielä sekin surkeus, että onnettomat olivat ruokansa ja muonansa menettäneet tulipalossa. Moskovassa arvelivat he, lienee kaiketi kyllin kaikkea, ja nyt oli pikkuisen toivossa! Vilusta ja näljästä voimattomina kaatuivat Ranskalaiset kymmenittäin tien viereen, jossa lumituisku pian hautasi heidät valkean vaippansa alle. Siellä ei huolinut sukulainen sukulaisesta, välin-pitämättömänä näki tuttava tuttavansa kaatuvan tien viereen, — leivänpalasen taikka hevosen luun tähden löi veli veljensä ja ystävä ystävänsä, armotta kuolijaaksi! Nälkä, kylmä ja kasakat tekivät uhkeasta Ranskan armeijasta viheliäisen ihmisjoukon, josta joku satamäärä vaivoin saavutti Venäjän rajan.
Entäs Bonaparte itse, jonka kunnianhimo noita tuhansia oli kuolemaan ajanut? Kärsikö hänkin väkensä kanssa hätää ja viheliäisyyttä?
Mitä vielä! Keveässä venäjänreessä pakeni Bonaparte rajan yli omaan maahansa! Eläköön sitte tahi kuolkoot sotamiehet, mitä hän siitä huoli, jolla oli niitä kotona vielä kyllin! —
— Mutta kääntykäämme nyt jälleen Männikön kylään, jossa nämät sanomat antoivat paljon puheen ja mietinnön aihetta, ja jossa jokainen todellinen Virolainen riemuitsi vihollisen pakenemisesta.
Eräänä aamuna istui Anna yksin tuvassa, rukkiaan pyörittäen, ja hienoon lankaan kehräsi tyttö monta huokausta Jaakon tähden, joka kaukana Venäjänmaalla voi olla haavoitettuna, ehkä kuolleenakin — silloin avautui tuvan ovi hiljaa, eräs punainen pää, täynnä rokonarpia pistäysi tupaan, pään jälkeen tuli ruumis ja Kirja-Tiitsu kaikessa kunniassaan ja loistossaan seisoi Annan silmäin edessä.
Miehyen ensimäinen kysymys oli Rietua, vaikka hän itse oli huolta pitänyt eukon poissa olosta, jotta hän kerran voisi kahdenkesken puhua Annan kanssa. Ojamyllärin kirkkaat ruplat eivät menneet yöllä eikä päivällä hänen mielestään.