Niin paljon puhui Rietu totta, että hän Annan lapsena oli luoksensa ottanut mutta rakastanut ei ollut hän häntä vielä koskaan, ja armastuksen ja armoleivän välillä on meidän nähdäksemme suuri eroitus, niin suuri, ettei Sutlepan väki ymmärtänyt näyttää sitä 13 vuodessa. Kumminkaan ei ajatellut Anna tänään kaikkea 13-vuotista vaivaa ja kärsimystä, vaan muisti ainoastaan sitä pientä hyvää, mitä hän (maksoa vasten) täällä oli nauttinut — ja kiittämätöntä sydäntä piti Anna lapsuudesta asti syttä mustempana syynä.
Mutta toiselta puolen ilmestyi maanitellen ja uhaten hänen silmäinsä eteen eräs kallis olento: Jaakko, jolle hän uskolliseksi oli luvannut jäädä, joka kaukana Venäjänmaalla uskoi ja toivoi hänen sanoihinsa ja lupauksiinsa! Ja Jaakon äiti, ylpeän ja ahneen Ojamyllärin hellä ja hiljainen puoliso, joka kaikilla tavoin sinä mainiona lauantaipäivänä niin hellästi oli vastaan ottanut köyhää hyljättyä lasta ja pyytänyt hänen, Jumalan apuun turvaten jäädä uskolliseksi! — Uskollisen äidin, jonka vielä — loppuun saakka lujana pääsiäisiltana täytyi vierasten luota etsiä yösijaa — — uskalsiko Anna näin palkita hänen uskollisuuttaan ja rakkauttaan?
Katkerasti itkien painoi lapsiraukka palavat kasvonsa patjaa vastaan — — —
Yösydännä istui Anna vielä vuoteen ääressä, tulevia tukaloita päiviä miettien. Mutta kaiken tuskan ja surun keskeltä nousi kuni aamurusko myrskyisen yön jälkeen lapsellinen usko ja toivo hänen sydämeensä, luottamus taivaallisen Isän armoon ja laupeuteen, isän jonka tietämättä ei varpunenkaan lennä katolta eikä putoa hiuksen karva ihmisen päästä. Kätensä ristiin liittäen lankesi Anna polvilleen ja heitti kaikki huolensa lapsellisessa rukouksessa Herran sydämelle. Ja niinkuin huokaus Jumalan puoleen ei koskaan jää kuulematta, tuli niinikään Annankin sydämeen rauha ja toivo takaisin. Rauhoitetuin sydämin nousi hän ylös, ja luukun ääreen astuen, katseli hän levollisesti pientä hautausmaata, jonka muurit näkyivät luukusta; sieltä näki hän muiden hautamerkkien joukosta isä- ja äiti-vainajansa ristit kuun valossa loistavan. Nuot armaat virren-sanat johtuivat hänelle mieleen:
"Jumalass' on turvan' aina,
Joka laupeudessaan
Holhoo mua ainiaan,
Kaikki hyvät mulle lainaa,
Niinkuin isä lapselleen,
Rakkahalle omalleen.
Hän se tietää tarpeheni,
Kaikki toivotukseni,
Iloni ja murheeni,
Lohduttaa mun sydäntäni,
Muistaa aina armossa
Mua köyhää lastansa!"
Ylhäältä korkeudesta taivaan avaruuden tuhansien tähtien keskeltä loisti Herran ikuisesti valvovat silmät maailman onnen ja onnettomuuden yli! Annan mieleen johtui se onnellinen aika, jolloin vielä eli vanhempainsa luona iloisena ja huoletonna lapsena, jolloin hellät kädet häntä kantoivat ja lempeät silmät valvoivat. Isä ja äiti — ne makasivat jo aikoja sitte maan povessa — elämässä ja kuolemassa uskolliset. Heidän haudaltaan nousi ikäänkuin väikkyvä, läpikuultava linna ylös kosteaan utuun!
Mutta itäisellä taivaalla loisti kirkkaana ja suloisena kointähti,
niinkuin tahtoisi se ennustaa lapsiraukalle tulevia riemuisia päiviä.
Ja Annan sydämessä vakautui yhä lujemmaksi päätös olla uskollinen
Jaakolle ajassa ja ijankaikkisuudessa.