Toisena aamuna meni Jaakko toisten rekryyttien kanssa kaupunkiin, josta hän (koska vielä neljäksi viikoksi jäivät paikalleen) lupasi lähettää tietoja äidille ja Annalle. Kun uudet sotamiehet astuivat pitkin kyläntietä, katseli kaksi kyyneleillä täytettyä immen silmää heidän jälkeensä Sutlepan pihalta.
Kun Ojamylläri vielä samana iltana Liisalta kuuli Jaakon päätöksen, katsoi Antti kummaksuen emäntää silmiin, sitte hän kääntihe vakavasti ympäri ja läksi sanaakaan lausumatta myllylle. Mitä hän sydämessään mietti, näki ainoastaan Jumala.
Mikä niin monelle tuhannelle oli itkunsanoma, arvaa jokainen itsekin ettei se ollut Ojamyllärille hänen äärettömän ahneutensa vuoksi mikään riemun sanoma. Koska Männikön kylä oli suuri ja kaunis ja ihan tien vieressä, majailivat rykmentit siinä tuon tuostakin, toisinaan jalkamiehet, toisinaan ratsumiehet, ja monta kertaa oli Ojamyllyllä pari sataa miestä yötä, — eipä tässä tilan puute haitannut.
Jos ei Ojamylläri ennenkään paljon pitänyt Ranskalaisesta — "joka kuuluu olevan röyhkeä ja levoton kansa", — niin vihasi hän heitä nyt sydämensä pohjasta — "kun heidän sodanhimonsa hänen kallista rahaansa syö". Antti oli lisäksi asiaa tiedustelematta ottanut ulos 800 ruplaa kaupungista, hänen oli, koska Jaakko ei enää ollut kotona, täytynyt ottaa kolmas päiväläinen, jolla oli se onneton kyky että hän voi kolmen edestä syödä, — ja vielä päälliseksi, kyytien vetämisen ja niukan heinävuoden vuoksi kävivät Ojamyllärin uhkeat ruunat silminnähtävästi nahaksi ja luuksi — mutta sotamiehet, — sydän hänen rinnassaan itki — sotamiehet, nuot onnettomat, ottivat hevosilleen mitä ja kuinka paljon vaan tahtoivat! Vielä yksi asia vaivasi Anttia, vaikka ei hän tosin sitä kenellenkään, tuskin itsellensä tunnustanut — hän murehti Jaakkoa! Mutta että hän senkautta myös leppyisemmäksi ja hellemmäksi olisi tullut — kaukana siitä! Juuri päin vastoin, vanhus oli entistä jyrkempi, ja kun Jaakko neljän viikon kuluttua kaupungista antoi jättää isälle ja äidille hyvästi, käski Ojamylläri hänen, "jättää hänet rauhaan sellaisista narrikoimisista". — Vielä paremmin: eräänä päivänä varoitti hän Kirja-Tiitsua ja käski hänen välttämättömästi alkaa kosimis-asiaansa.
Niin kävi eräänä aamuna huhu Männikön kylässä: "Tuo punatukka Kirja-Tiitsu kosii koulumestarin Annaa!" Suurin osa nauroi ja puhui kauniista kosijasta yhtä ja toista, joka ei suinkaan suloiselta tuoksunut uuden naimamiehen nenään. Toiset, ymmärtäväisemmät arvasivat, että tuolla kosiomisella oli erityinen tarkoituksensa. Ja — ne panivat munan keski-pesään.
Mutta Anna-raukan ei tehnyt ensinkään mieli nauraa. Pyhänä kirkosta tullessa oli Kirja-Tiitsu häpeämättömällä tavallaan puhunut Annalle päätöksestään ja toiveistansa. Hämmästynyt tyttö kielsi häntä jyrkästi eläessään sitä ajattelemasta; mutta Kirja-Tiitsu oli mies, joka ei luopunut aikeistaan helposti. Jos Anna pääsi häntä pakoon aamulla, tuli hän päivällä ja illalla jälleen — kun hän viimein huomasi ettei asia näin luonnistunut, turvausi hän Rietuun.
Valmis kun Sutlepan eukko muuten oli kiittämään sitä hyväksi, mitä jokainen rehellinen mies moitti: vanha ryppynaamainen Kirja-Tiitsu ja nuori, raitis Anna — se kuitenkin oli hänestäkin inhoittavaa, ja hän ei ensimältä tahtonut ottaa sitä onkeensa. Mutta asia muuttui pian, kun Kirja-Tiitsu kerran kahden kesken lausui: "Kuules eukko, sinä autat että Anna ottaa minut mitä varemmin sitä paremmin, taikka — minä näytän missä on viisi hirttä poikki! Ymmärrätkö? — Valitse nyt!" Kuten sanottiin, se auttoi. Nyt huomasi Rietu kerrassaan, että Kirja-Tiitsu ja Anna olivat ikäänkuin luodut toinen toiselleen, ja kosija oli kiireestä kantapäähän täynnä hyviä tapoja — Annalla oli yhden kiusaajan asemasta kaksi.
"Ennen tahdon kuolla kuin ottaa häntä!" vastasi tyttöraukka itkien, kun
Rietu jälleen eräänä iltana otti puhuakseen "kauniista kosijasta".
Silloin lausui Rietu, esiliinansa liepeillä silmiänsä pyyhkien, johon
hän väkisin koetti pakottaa muutaman kyyneleen.
"Voi Anna, sinä et tiedä, mikä onnettomuus minulle tapahtuu, jos sinä sanot ei! Kirja-Tiitsu uhkaa ajaa minut pois majasta, ja sitte ei auta muu kuin ottaa kerjäläis-sauva käteensä! Sinä ainoastaan voit pelastaa minua hädästä ja viheliäisyydestä, ja minä luotan hyvään sydämeesi, että sen myös teet! Jumala näkee ylhäältä! — minä olen sinua pitänyt ja hoitanut niinkuin omaa lastani, ja kantanut sinua käsilläni kun kolmivuotiasna olit kuumeessa. Muista sitä ja sääli minua vaimoparkaa, sinun toista äitiäsi! Luuletko, jos Jaakko elossa tulee takaisin, että vanha ahnas Ojamylläri lupaa ainoan poikansa kosia sinua? Sitä saat odottaa! Ennen lankeevat tähdet taivaasta ja nousee aurinko lännestä: sano mun niin sanoneeni! Mutta ethän niin tuhma olekaan. Sinä olet aina ollut viisas ja kuulijainen lapseni — sentähden tee kerrassaan loppu kaikelle Ojamyllyn onnettomuudelle, jossa sinun tähtesi pelkkä suru ja mielipaha on vallitsemassa! Kirja-Tiitsu ei ole hetikään niin hullu, kuin häntä tässä kylässä huudetaan, ja oma leipänsä on hänellä myös! Parempi pyy pivossa kuin teiri taivasalla! Köyhä tyttö semmoinen kuin sinä, ei saa kauan valita, muuten tapahtuu että hän kokonaan jääpi ilman. Sen tähden myönnä siis, ja minä olen vielä kuolinvuoteellani sinua kiittävä!"
Näin jaaritteli eukko vielä tuokion aikaa edelleen, eikä ihmetellyt suinkaan että Anna (johonka Rietun lempeät sana olivat vaikuttaneet) siitä heltyi. Kuumat kyyneleet silmissä, meni hän hiljaa tuvasta huonoon asunsuojaansa ylös ullakolle.