Sotamiehen-otto, sodan hirmu ja murhe olivat myös Männikön kylään tulleet vieraiksi ja tuottivat köyhälle rahvaalle paljon kärsimyksiä. Moni maja, josta muuten laulun ääni ja riemuhuudot kaikuivat, oli nyt itkua ja kaipausta täynnä. Sota otti pojan vanhustensa keskeltä, riisti sulhasen morsiamen vierestä; kuka voi sanoa, kuinka monta heistä tässä maailmassa enää kohtaisi toistaan? —
Aurinko oli mailleen menemäisillään. Puutarhassa omenapuun alla istui, kädet sylissä, Liisa, Ojamyllärin emäntä, ja hänen silmiinsä kuvautuivat viimeksi kuluneet elämän vuodet, erittäinkin nykyiset, jotka olivat tuoneet niin paljon tuskaa ja vaivaa, ristiä ja kyyneleitä. Tuomen latvassa raksutteli kaksi rastasta ja avaruudessa nousi leivonen taivaan puoleen, Luojalle ehtookiitosta laulamaan.
Silloin lankesi seljän takaa eräs käsi raskaasti hänen olalleen — äkkiä kääntyi Liisa ympäri.
"Jaakko! Taivaan Isä — mitä se merkitsee?" huusi hän hämmästyen. Värisevän äidin edessä seisoi hänen poikansa sotamiehen puvussa, hiukset leikattuna.
"Älä hämmästy, armas äiti", sanoi Jaakko, istuutui äidin viereen ja otti rakkaudella Liisan vapisevat kädet molempain kättensä väliin, — "minä olen itse antautunut sotamieheksi ja lähden huomenna rekryyttien kanssa kaupunkiin". — "Äiti" — huudahti hän, nähdessään Liisan suurta ahdistusta, "äiti, minä en voi yksin jäädä kotiin, kun toiset sotivat keisarin ja isänmaan puolesta! Minä en arvele sitä aikaa, kun ihminen kaikkein kalleimman eteen sotii, niin hirmuiseksi kuin ne, jotka huutaen ja nuristen eroavat! Kuinka voisin silmiäni nostaa ylös, kuin toisten kädet miekkoineen ovat nostetut isänmaan vihollisia vastaan, ja minä nuori ja jäntevä, istun kotona takan ääressä? Minä häpeisin itsenikin edestä silmät päästäni, jos kohta toiset antaisivat minulle anteeksi! Minä tiedän kyllä, että olen ainoa poika, mutta minä tiedän myös, etten senkautta suinkaan riko isäni tahtoa! Kodin onneton ja rikkounut tila vaivaa minua missä istun ja astun — sinun kärsimykses ja hätäs, kallis äiti, kalvaa sydäntäni niin yöt kuin päivät, ja kuitenkaan en voi sitä kaikkea toiseksi tehdä, jos en Jumalan ja ihmisten edessä tahdo tulla valehtelijaksi ja pettäjäksi! — sentähden anna minun mennä. Minun ja jokaisen rehellisen miehen velvollisuus tietysti on: hädän ajalla isänmaan edestä vuodattaa verensä aina viimeiseen pisaraan asti. Omatuntoni sanoo, että teen oikein. — Herra on lohduttava sinua, kunnes hän kerran antaa minun tulla takaisin, — jos se on Hänen tahtonsa!"
Katso ne olivat miehen sanat, ja jos usea meistä niin miettisi, olisi maamme ja kansamme tila parempi.
Liisan sydän oli haljeta tuskasta, mutta — Jaakko oli oikeassa, se täytyi hänen, vaikka kyllä surullisella sydämellä, itse tunnustaa.
"Ja mitä sanoo Anna?" kysyi hän vihdoin ja kyyneleet valuivat tulvana äiti raukan poskia alas.
"Anna —" sanoi Jaakko kääntäen pois kasvonsa, "Anna on erittäin lujasydäminen tyttö: hän on lohduttava ja tukeava sinua, kun minä kaukana olen. Jos minä tulen takaisin, niin on ehkä moni asia muuttunut, ja — kenties — isänkin sydän pehmennyt minua kohtaan; jos taas jään tuonne kauas multaan makaamahan — niin Anna on oleva sinulle hyvä ja kuulijainen tytär! Rakasta sinäkin häntä — minun tähteni!"
Iltarusko oli jo sammunut kun äiti ja poika erosivat. Äidin siunauksilla ja hänen kyynelsilmin antamallaan kuvalla meni Jaakko, sitte kun hän ensin oli käynyt Sutlepan puutarhassa omenapuun alla, jälleen toveriensa joukkoon.