Niin istui siis Liisa ennen puolipäivää vankkureilla, palkkamies otti ruoskan käteensä, ja huusi "hevonen!" ja vankkurit kulki eteenpäin aika vauhtia.
Kaupungissa riensi Liisa toimittamaan asioitansa. Ihmeellinen kiire näkyi häntä jouduttavan ja hän riensi pian taas kotia kohden. Ilma kävi kerrassaan kolkommaksi ja sade juoksi virtanaan. Kylmä väristys toisensa perään karsi Liisan ruumista ja pian rupesi hän tuntemaan kovaa kipua.
Ojamylläri otti emäntää tavallista ystävällisemmin vastaan. Kun hän huomasi Liisan punottavat kasvot, arveli emäntä: "se varmaan on nopeasta ajamisesta".
"Sinä olet kipeä älä salaa —" lausui ukko maata mennessä, ja tuskin oli Liisa laskeunut vuoteelle, ennenkuin hampaansa rupesivat vilusta yhteen lyömään.
"Kas niin, siinä se on! Voi Herrani ja Jumalani!" huusi Ojamylläri, hypähti nopeasti vuoteelta ja puki jälleen päällensä. Ja koska hänen tapansa oli olla äkäinen ja jäykkä myös silloinkin, kun hän mielellään olisi ollut hellä ja hiljainen, lisäsi hän: "Hannu olisi kyllä taitanut kuolla Karja-Marin luona, ja sinä ainakin olisit jäänyt terveeksi".
"Mitä Jumala tekee on kaikki hyvin" — värisivät Liisan siniset huulet, ja menehtyen lankesi hän tuolille. Tauti tarttui kaikin voimin Liisaan, jonka ruumis valvomisesta ja murheesta jo oli kovin heikostunut. Usein täytyi monin hengin vuoteesta kiini pitää houraavaa sairasta.
Nyt tuli Ojamyllärille paha ja kurja aika, aika, jonka hätä ja kuorma rasitti ja pakotti häntä verihikeen. Ojaperheessä, jossa ennen myllyn pauhina ja ihmisten äänet kaikuivat, oli nyt kaikki hiljaa kuin kuolleitten asunnoissa. Kaukaa ja läheltä läksivät myllymiehet jyvinensä toiseen kylään, — myllyn-ratas seisoi ja rauhallisesti tekivät hämähäkit verkkojaan myllyssä.
Kevät tuli, mutta tahalla taikka tahatta jäi kuitenkin suurin osa peltoja tänävuonna sängeksi: Työväestä oli puute. Tohtori oli sanonut että Ojamyllyllä on rutto, ja rengit, pelkurit, pistäysivät pakoon. Pitikö heidän toisten tähden kärsiä? — Kuin haamu, riutuneena ja kalveana kulki hiljattain vielä niin voimakas Ojamylläri aivan tyhjässä talossaan ja autiossa myllyssä.
Toden totta, ne olivat kurjuuden ja ahdistuksen päivät! Ja kaiken ulkonaisen hädän rinnalla alkoi nyt, ensin hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kovemmin, eräs ääni sydämen pohjasta huutaa — ääni, joka päivä päivältä lujeni, ja oli ukosta kuni tuomion pasuuna, joka huusi hänen korvaansa: se on sinun syntiesi ja ylitsekäymisiesi palkka!
Naurun ja pilkan rinnalla tuli niin ikään suloisemmat kuvat hänen silmiinsä: rauha, terveys, onni ja rakkaus vaimonsa, Jaakon ja — Annan suhteen! — "Kaikki on loppunut!" huusi hän sydämen tuskalla, "Liisa kuolee, Jaakon ampuvat he maahan ja Anna — vihaa taikka kiroo minua kokonaan".