Kahta sairasta valvoessa riensivät päivät Annalta ohitse — ja surullisesti. Jaakosta ei ollut tietoja tullunna siitä saakka, jolloin hän oli etämaille lähtenyt — elikö hän vai oliko kuollut, sen tiesi Jumala! Paljon puhuttiin eräästä suuresta taistelusta, jossa Venäjän väkikin oli mennyt Bonaparte'a vastaan — oliko myös Jaakko niiden joukossa ollut, sitä ei voinut kukaan sanoa. — Usein, kun Anna oli yksin, hän vuodatti palavia kyyneleitä, ja moni salainen huokaus nousi hänen sydämensä pohjasta. Mutta Anna oli kiinteä rukouksessa ja luja uskossa ja taivaallisen Isän lupaukset vahvistivat heitä aina uudestaan uskossa, rakkaudessa ja toivossa.
Kun sanon: heitä, niin älkää kummastelko, ystäväni, minä olen kuitenkin oikeassa. Yksi kirkas tähti loisti aina kuitenkin Annan pilvisellä ja synkällä elämäntaivaalla: Liisan terveys tuli päivä päivältä lujemmaksi ja kaksi rakastavaa sydäntä haasteli nyt siitä, mikä heille oli kalleinta koko mailmassa.
Ojamylläri riensi kyllä päivä päivältä yhä lähemmäksi hautaa — sen saattoi joka lapsikin huomata. Väliin houraillen, väliin taas valittaen ja itseänsä tuomiten, vietti vanhus viimeisiä elämänpäiviänsä. Pian oli hänen voimansa loppuun kulunut. Mutta mitä enemmin hänen ruumiinsa heikkoni, sitä elävämmäksi kävi hänen henkensä, ja taivaallinen Isä kylvi ja kynti hänen sydämensä peltoon, vaikka hänen työaseensa eivät juuri olleet silkin-pehmyiset. Yhtä-kaikki oli vielä tämäkin sydän rauhaa ja riemua löytävä ylitse kaiken, mitä hän pyysi ja toivoi.
Erään varsin rauhattoman yön perästä Antti vaipui aamupuoleen nukkumaan. Anna, hänen uskollinen ja kärsivällinen valvojansa, meni vähäksi aikaa pihalle, puutarhassa kuumaa, pyörtynyttä päätänsä virkistämään. — Silloin kaikui halki rauhaisen aamun hevoskavioin kolke hänen korvaansa ja etäältä kuului ihmisääniä. Hän kuunteli — kerrassaan leimahti hänen päähänsä eräs ajatus, joka pani sydämen kovasti tykkimään: "ehkä tuo kolke on yhteydessä sotasanoman kanssa?" Kuin salama Anna juoksi tupaan, sieltä portaita ylös ullakkoon, jossa luukusta voi kaukaa nähdä koko maantien.
Ja mitä näki Anna? Mitä se oli, joka pysähdytti Annan hengen ja ajoi punan hänen poskillensa? — Sotamiehet! Niin kauas kuin hänen terävä silmänsä kannatti, ei eroittanut hän muuta kuin sotamiehiä! Rykmentti rykmentin perään marssi kaupunkia kohden, osa Venäjän väkeä, joka vieraalta maalta palasi kotia. Kirkkaat sota-aseet välkkyivät päivänpaisteessa ja iloinen puhe ja melu tunkeutui hänen korvaansa.
Ensin tahtoi Anna juosta alas tätä sanomaa toisillenkin ilmoittamaan, mutta sydän ei sallinut! Niinkuin kiini-naulittu seisoi hän luukun ääressä ja katsoi alas. Ja rykmentti rykmentin perään tuli ja katosi maantiellä, — ääretön rivi vanhoja ja nuoria, ratsu- sekä jalka-miehiä, yhä vieläkään ei tahdo rivi loppua. Mutta vaikka Anna miten tarkasti katsookin, vaikka hänen silmänsä miten suurella huolella etsiikin joka ruodun läpi — Jaakkoa hän ei löydä!
Alhaalla Annaa tarvitaan, hän tietää, että häntä haetaan, — hänen silmänsä alkavat karvastella, mutt'ei liiku hän paikastakaan — huolellisemmin vaan lentää hänen silmänsä äärettömän sotajoukon yli.
Nyt metsän rinteessä harvenevat rivit, loppu joutuu käteen, viimeiset tulevat esiin — Jaakko ei ole heidän joukossaan! Kuni tikarinpisto viilsi ääretön tuska Annan sydämen läpi — — silloin nousee kaukaa uusi kohina. Jälleen välkkyvät sota-aseet, ja uusi toivo nousee Annan sydämessä — vankkurit vankkurien perään, monta sataa, läheneepi.
Nyt eroittivat hänen väsyneet silmänsä ajajat: voi nimetöntä tuskaa ja hätää! Mitä hän nyt näkee — kalvistuneet kasvot, päähän-vajonneet silmät, veriset haavat — on sodan hirmuisa palkka ja maksu. Ja kun hän vielä tuskissaan, palavin sydämin katsoo ja näkee pitkiä sairasjonoja ohitse kulkevan, joutuu viimeiset vankkurit käteen, pysähtyvät ja poikkeavat myllyllen päin ja Annan silmät näkevät vaalean, haavoitetun Jaakon!
Huudahdus, niin huikea että huone kajahti, kuului Annan suusta, — sitten lensi hän enemmin kuin juoksi ylhäältä alas, ja viiden minuutin perästä oli Jaakko hänen kättensä hoivattavana vuoteella, ja rakastavan äidin sekä morsiamen rukoukset nousivat hänen edestään taivaan puoleen.