Sykkivällä sydämellä ja henkeänsä pidättäen astui varpaisilla emännän vuoteen eteen se, jota hän houreissaan sekavin silmin jo kauan oli odottanut sieltä löytävänsä. Mutta — hän hieroi silmiänsä — oliko se silmänlumousta? Kovasti hioten, mutta rauhallisesti hengähtäen makasi Liisa suloisessa unessa!
Mitä Anna piti ihmetyönä, selveni hänelle sittemmin. Mennyt-yönä oli tuska taltunut ja emäntä oli jälleen parantumaan päin. Jumalan armoa ja hellyyttä kiittäen istui Anna vuoteen jalkapäähän ja katsoi tarkasti rakasta makaajaa. Kotvasen ajan kuluttua alkoivat kirkonkellot kylässä soida.
Silloin rupesi sairas liikkumaan, heräsi ja katseli ihmetellen ympärillensä, niinkuin ihminen, joka oli nähnyt pitkää ja hirmuista unta. Nyt lankesivat hänen silmänsä Annaan, — ja jos lukija arvelee, että hän, häntä siinä nähden, kummasteli, niin on hän harhatiellä. Ystävällisesti tarjosi hän Annalle laihtunutta kättänsä ja lausui heikolla äänellä.
"Jumala siunatkoon tuloasi: minä tiesin kyllä, että Jaakko oli oikeassa!"
Nyt pyysi Liisa vähän syödä, ja niinkuin nuoli oli Anna tuvasta ulkona. Keittiön ovessa tuli sauna-eukko häntä vastaan ja oli peljästyksestä langeta polvilleen — ennen olisi hän odottanut viimeisen päivän tuloa, kuin koulumestarin Annaa Ojamyllylle! Mutta niinkuin hänen kaltaisensa myös on kavala, näki hän jo Annassa tulevaa emäntää, jollenka hän oikein luuli mieliksi puhuvan, kun Ojamylläriä soimasi ja sadatteli. Se oli nyt kaikkein kehnoin tapa, saada Annaa ystäväksi, ja kun hän sen tuli huomaamaan, piti hän viisaasti suunsa kiini.
Liisa söi pari lusikallista lämmintä liemiruokaa, sitte jäi hän jälleen nukkumaan. Nyt sai Anna aikaa, alkaa samarialais-työtänsä myös Anttia kohtaan. Hänen oli, paratkoon Jumala, huonosti asiat. Tauti oli Ojamyllärille kovempi ja kiinteämpi, kuin kaikille muille; sen lisäksi tuli vielä sisällinen tuska, se mato, joka ei kuole, ja se tuli, joka ei sammu. Kuinka useasti olivat Annan ja Jaakon nimet horisevan valituksen suussa, kuinka katkerasti valitti hän itseänsä niinä pitkinä öinä, jolloin tuomitseva omatuntonsa ei sallinut unta hänen silmiinsä! Se kalvasi ja vaivasi häntä, niin kadotti hän vähät elinvoimansa, ja 64 vuotta seljässä ei ollut hänelle suinkaan tueksi. Tohtori, joka kerta viikossa 7 virstan päästä tuli tänne, pudisti joka kerta enemmin päätänsä, kynsi korvaansa ja — ei lausunut mitään. — Sitä kaikkia kuuli Anna puhelijaalta sauna-eukolta.
Kun Anna varovin askelein kamariin ja Antin vuoteen ääreen astui, makasi hän suorana, kädet ristissä, silmät kiini, ja kalman-karvaisien huuliensa väliltä tunkeusi muutamat sekavat sanat. Annasta oli kuin tahtoisi Ojamylläri nyt juuri viimeisillä voimillaan karata ja huutaa hänen ylitsensä vihansa sekä kirouksensa. Mutta hän oli ihan vaiti — vaiti niinkuin haudassa, — vuoteen patsaassa vaan tiksutti eräs yksinäinen jumi.
Lapsiraukka pyyhki kädellään silmäinsä yli, niinkuin tahtoisi hän unohtaa kaikki pahat mietteet, sitte tarttui hän työhön — täällä oli kyllä toimitettavaa.
Hän kohensi Ojamyllärin epäjärjestyksessä olevaa vuodetta, järjesti päänalaiset korkeammalle ja peitteli sairasta. Vanhuksen voimaton ruumis oli niinkuin heikko lapsi Annan kätten välillä, hän ei edes jaksanut avata silmiänsä. Kun kuume uudestaan meni hänen suoniensa läpi, etsi hänen kätensä hellää auttajaa, ja laskeusi kiittäen Annan pään päälle, joka vuoteen ääressä oli polvillaan.
Kerrassaan huudahti Ojamylläri hänen seljän takana: "Petti, liehui, ryökäle! Anna, varastettu lapseni, takaisin!" Peljästyen käännähtihe Anna ympäri, vuoteella istui Antti, kädet nyrkissä sekavin silmin ja vaahto suussa. Yhä raivokkaammin alkoi hän hourailla, korkeammalle nousi viha — viha Kirja-Tiitsua vastaan, niinkuin Anna nyt ymmärsi — hänen viimeinen voimansa oli loppua tuossa taistelussa. Silloin lähestyi Anna sairasvuodetta, pani kätensä hänen kuumalle päällensä ja koki sanoin saada häntä vaikenemaan. Ja kuinka hän puhui ja lohdutti, väistyivät mustat kuvat Ojamyllärin silmistä, hän tuli aikaa voittain hiljaisemmaksi. Silmät kiini, lankesi hän henkihieverinä asemallensa takaisin, ja kalveat huulet lausuivat hiljaa Jaakon ja Annan nimet! Mutta hänen sydämessään teki Jumalan Pyhä-henki työtänsä, pakottaen kovan kallion antamaan vettä ja kuivan kepin kukoistumaan.