Kuinka syvältä nämät sanat tulivat sydämen pohjasta, jääköön sanomatta, sillä morsian ja myötäjäis-raha ei lähtenyt vielä nytkään hänen punaisesta päästään, ja Antin "loppu" olisi hajottanut kaikki tuuleen. —
Vaan yksi sydän oli Männikön kylässä, jolle Trimmon perheen onnettomuus saattoi suurta murhetta ja sydämen tuskaa, ja se oli — Anna. Missä hän kävi ja oli, aina kaikuivat rahvaan suusta kuulemansa sanomat hänen korvassaan, ja sydämen pohjasta sääli hän unohdettuja ja hyljättyjä sairaita. Hän mietti ja arveli, ikävöi ja murehti ja aina selkeämmäksi kävi hänen sydämessään päätös, kaikki: kiusan, häpiän, vihan ja vaivan unohtaa, myllylle rientää sekä neuvolla ja työllä auttaa maailman hylkäämää Ojaperhettä, Vapahtajan sanaa muistaen: rakastakaat vihollisianne ja tehkäät niille hyvin, jotka teitä vihaavat.
Kerta lujan päätöksen tehtyänsä, ei viipynyt Anna sitä toimeen pannessaan. Eräänä kauniina kevät-aamuna, kukon henkiessä, astui Anna Jumalan nimeen raskasta tietänsä. Rahvaan kysymyksiä välttääksensä hän läksi yli Sutlepan niityn.
Kylässä oli kaikki vielä ääneti ja hiljaa: tänään oli pyhäpäivä ja jokainen makasi kauemmin kuin muuten. Leivo vaan oli jo hereillä sekä lähetti riemuiten aamuvirtensä kohden taivasta, ja hernehalmeilla einehti muudan kyyhkyisperhe.
Yhä korkeammalle nousi aurinko, armaasti tuoksuivat vainiot ja nurmet, kaikkialla heräsivät linnut, ravistelivat kastetilkat sulkiensa päältä ja tervehtivät nuorta aamua riemulaululla. Kukkain silmukoissa sumisi mehiläiset ja joka oksan ja lehden, ruohon ja pensaan kyljessä läikkyi epälukuisia kastepisaroita — niinkuin Luojan kunniaksi valettuita kauniita helmiä.
Anna näki, kuuli ja tunsi kaikki, tämä luonnon juhla-asu muistutti neidolle Häntä, joka kaikki niin armaaksi ja kauniiksi on tehnyt. Semmoisissa miettein oli hän kappaleen matkaa eteenpäin joutunut, ja kaikki muut unohtanut, niin aukesi edempää Ojamylly hänen silmiinsä, ja äkkiä pidätti Anna askeleitaan. — Vielä kerran, niin lähellä, oli hän kahdenvaiheella.
Yksi vuosi, yksi kokonainen vuosi oli umpeensa siitä silmänräpäyksestä kulunut, jolloin Annan itkupäivät olivat alkaneet. Joku askel eteenpäin, niin tienviereisessä talossa eli ja — kärsi se, joka hänen elämänsä onnen ja ilon pyysi sortaa. Mylly itse kyllä istui ja lepäsi nyt, lepäsikö vaino ja viha myös myllyn isännän sydämessä — kuka voi sitä tietää? Pääsiäis-aatto, kaikkine vaivoineen, onneton ja surullinen päivä, kyyneleitä rikkaiden sisariensa kanssa nousi Annan silmän eteen, ja kuka tietää, kuinka minä taikka sinä, armas lukija, Annan sijassa olisimme tehneet.
Mutta se, joka koulumestarin Annaa tuhmana tyttönä piti, hän oli kokonaan erehdyksissä. Jaakon ja hänen kärsivällisen äitinsä kuvat astuivat hänen silmänsä eteen. — Sydäntänsä rohkaisten, astui hän sukkelaan eteenpäin ja seisoi pian Ojamyllyn pihalla, josta kana- ja hanhi-parvi huutaen juoksi häntä vastaan.
Kuinka kokonaan toisin oli kaikki täällä tänään, kuin mennyt vuonna samaan aikaan! Pihalla ja tallissa, jossa tuonaan oli melua ja rähinää, oli nyt kaikki autiota ja tyhjää. Kaivon vintti tavoitteli kolkkona taivasta kohden, niinkuin tahtoisi hän sille valittaa, että ihmiset olivat hänen unohtaneet. Anna viskasi lintu-parvelle tallista kahmalollisen jyviä, sitte astui hän tupaan.
Keittiössä tapasi hän ainoan emännöitsijän, Altsaunan eukon, lieduksen edessä — makaavan. Kolme viikkoa oli vanhus niin yöt kuin päivät Liisan vuoteen ääressä valvonut, tänään sai väsymys voiton. Anna jätti hänet lepäämään ja meni sisälle.