"Hän on hyvin kaunis", mutisi eversti isännän mentyä, "ja epäilemättä myöskin hyvä nainen. Panisin pääni pantiksi, että hän on rehellinen kuin teräs; mutta hän ei ole onnellinen. Jotakin on vinossa. Tässä talossa on joku salaisuus. En ihmettele, että ihmiset juoruavat. Naisen hänen asemessaan — Allanin kaltaisen miehen puolisona — pitäisi olla onnellinen; ja jos hän ei sitä ole, on hänellä omat syynsä. — Stuart? Kapteeni Stuartin leski? Mikähän Stuart se voisi olla!"
Hän tiesi useitakin Stuart-nimisiä palvelusajaltaan, mutta ei voinut muistaa, että kukaan niistä olisi jättänyt jälkeensä kauniin lesken. Ja miksei entisen puolison rykmenttiä ollut mainittu ilmoituksessa?
"Tässä täytyy olla jotakin hullusti", ajatteli eversti.
Hän tapasi sitten nuo kolme naista ja sir Allanin vierashuoneessa — ketään muuta ei oltu kutsuttu.
"En tahtonut kutsua ketään vierasta täksi iltaa, Weldon", sanoi sir Allan, "sillä tiesinhän, että sinulla ja minulla on paljon juteltavaa, ja muille on rasittavaa kuunnella kahden vanhan toverin Intian kenttäleiristä kertovan muistelmiaan!"
Eversti istui emännän ja Gracen välissä, neiti Darnel taas heitä vastapäätä. Sir Allan ja hänen tyttärensä olivat oikein hilpeällä puhetuulella ja huvittivat everstiä kertomalla kaikesta, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut; muun muassa he mainitsivat äsken rakennetusta koulutalosta.
"Kouluista puhuen", sanoi eversti Gracelle, "sinähän et ole kertonut
Pariisissa olostasi ja kokemuksistasi siellä. On kai sentään vähän eroa
Bois de Boulognen ja Darnelin puiston välillä?"
Grace punehtui kauheasti ja istui hetkisen ääneti. "Piditkö Passystä ja ranskalaisesta kouluneidistäsi?" kysyi eversti.
"Sinne saapuminen oli kauheata", vastasi Grace singahduttaen vihaisen, leimuavan katseen tätiinsä, jonka aloitetta hän ei koskaan voinut antaa anteeksi, "enkä käsitä miksi minut lähetettiin kouluun — minun iälläni. Mutta itse paikasta pidin sentään varsin paljon. Madame Sartory on tyhmä, vanha muija, mutta hän ei kohdellut meitä pahoin eikä paljoa sekoittunut puuhiimme. Teimme siellä aivan niin kuin meitä halutti, ja kuitenkin oli se muka oikea luostarikoulu — liian hullunkurista!" sanoi Grace katkeranlaisesti naurahtaen.
Eversti ei pitänyt sävystä. Oliko tuo hänen pieni, kiltti, teeskentelemätön Gracensa, se rehellinen vilpitön sielu? Hän huomasi tytön muuttuneen epäedulliseen suuntaan tuossa kirotussa pariisilaiskoulussa. Hän oli aina vihannut sekä Pariisia että tyttökouluja. Jos kohtalo olisi suonut hänelle tyttäriä, olisi hän antanut niiden kasvaa maalla niin kuin jerseyläiset lehmät tuolla haassa — terveiksi ja reippaiksi jälkeläisiksi!