"Te annatte minulle lohdutusta ja toivoa", sanoi hän sydämellisesti. "Te olette lämminsydäminen mies, eversti Stukeley, arvokas ystävä puolisolleni."
"Suurempaa ylistystä ette voisi minulle suoda."
Grace oli avannut paketin ja tarkasti kirjeitä. Niin, siinä ne olivat, kaikki hänen vaivaiset, pienet koulutytönkirjeensä, kyhätyt varsin puutteellisella ranskankielellä, samoin kuin Darnelin kartanosta lähetetyt paremmin laaditut kirjeetkin. Hän silmäili punastuneena läpi koko tukun ja viskasi ne sitten takkaan. Kah, kuinka ne paloivat hyvin! Liekkien leimahtaessa vanhanaikaisessa uunissa hän kääntyi kummi-isään ja lausui kyyneltensä välitse hymyillen:
"Olet tehnyt minulle enemmän kuin vain saarnannut ja opettanut kymmenet käskysanat. Olet pelastanut minut pahasta pulasta."
"Jos olisin kuulustellut sinulta kymmeniä käskyjä, erityisesti painostaen neljättä, ehkä et olisi joutunut pulaan, pikku Graceni", vastasi hän.
"En; jos olisin kunnioittanut isääni niinkuin minun olisi tullut häntä kunnioittaa, en olisi mennyt hänen tietämättään kihloihin ranskalaisen taiteilijanoppilaan kanssa", sanoi Grace ja lisäsi hiukan kapinallisesta: "mutta isä ei myöskään olisi saanut lähettää minua opistoon; se oli pahan juuri ja alku."
"Dora-tädin hommaa se oli", virkkoi isä. "Hän koulunkäyntiä suositteli."
"Vihaan ihmisiä, jotka alati tyrkyttävät neuvojaan!" huudahti Grace.
"Kukaan ei heidän joutavia neuvojansa pyydä!"
He olivat nyt niin onnellisia istuessaan hauskan takkavalkean ääressä avarassa vanhanaikaisessa suojassa, joka alkuaan oli aiottu arkituvaksi. Täällä oli tilaa kahdellekymmenelle. He istuivat yhdessä ja juttelivat täyden tunnin, melkein unohtaen, että sir Allan vielä oli sairas, kunnes kotilääkäri astui huoneeseen ja nuhteli siitä ankarasti heitä kaikkia — myöskin potilasta.
"Sanoin, että saisitte istua tunnin ajan tai niille vaiheille, mutta nyt olette istunut tuolissanne vähintään neljä tuntia!" huudahti hän.