"No niin, murhaksi sitä tuskin voi nimittää, koska hän oli aivan järjiltään. Mackenzien ikkuna oli eräälle kuistille, hän läksi yöllä ulos; vartijasotilas, joka ei häntä tuntenut, huusi hänelle. Upseeri ei vastannut, ja kun vartija yritti häntä estää, sieppasi hän häneltä kiväärin ja ampui miestä päähän.. Sitten lymysi hän metsään täydellisesti mielipuolena. Asiasta syntyi oikeusjuttu, kapteeni teljettiin mielisairaalaan ja kuoli vuotta myöhemmin puolisonsa yhä parhaansa mukaan hoitelemana."
"Olipa siinä ristiä naiselle!"
"Niin, tosiaan! Mutta hänen vastoinkäymisensä eivät siihen päättyneet. Hän oli köyhä, ja lapsi, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa, osoitti jo aikaisin levottomuutta herättäviä taipumuksia — se näkyi tulevan isäänsä. Claire, joka nyt äidin kuoleman jälkeen oli yksinään maailmassa, ei enää nimittänyt itseään Mackenzieksi, vaan asettui Stuartin nimellä pieneen rauhalliseen sopukkaan Walesissa, missä hän antautui poikansa kasvattamiseen, kunnes tämä tuli kouluikään. Hän pääsi oppilaaksi Rugbyn kouluun, mutta karkoitettiin jo seuraavana vuonna. Pahin oli kuitenkin vielä jälellä. Yhdeksäntoistavuotiaana ilmaantui hänessä selviä oireita, jotka osoittivat hänen perineen isän paheen — juomahimon. Lääkärin neuvosta hänet lähetettiin eräälle maatilalle Queenslandiin. Sinne saavuttuaan hän kyhäsi toivorikkaan kirjeen, mutta sen koommin ei hänestä ole kuultu. Onkin hyvin mahdollista, että hän on se Stuart, joka hukkui, kun Earl King upposi — ikä ja tuntomerkit sopivat yhteen."
"Toivokaamme niin", sanoi eversti tyytyväisenä. "Nuoresta miehestä, jolla on sellaisia taipumuksia, olisi vain alituista murhetta äidille."
"Minä tutustuin vaimooni Torquayssa", jatkoi sir Allan. "Matkustin sinne erään Exmooriin tekemäni metsästysretken jälkeen tervehtiäkseni seudun kirkkoherraa, joka oli isäni vanhoja ystäviä. Hän oli tuntenut Clairen tämän lapsuudesta asti ja tiesi kertoa hänen elämänsä surullisen tarinan. Tämä ehkä oli valmistuksena siihen syvään myötätuntoon, joka valtasi minut hänet tavatessani. Ainakin rakastuin häneen jo ensi näkemältä enkä lähtenyt Torquaysta ennenkuin olin saanut hänen suostumuksensa. Luulen hänen heti kiintyneen minuun, mutta minulla oli kovin paljon vaivaa hänen epäröimisensä voittamisessa, sillä hän pelkäsi minulle koituvan ikävyyksiä, jos hänen edellisen miehensä elämänvaiheet tulisivat tunnetuiksi. Sitäpaitsi hän muistutti minulle, että hänen poikansa kohtalo oli epävarma ja että tämä voisi jonakuna päivänä jälleen ilmestyä, ja tuottaisi minulle häpeää. Sanoin hänelle, että nuo kaikki olivat pikkuseikkoja verrattuina hänen rakkautensa omistamisen onneen. Hän suostui vihdoin, ja vanha kirkkoherra vihki meidät kuusi viikkoa myöhemmin, jonka jälkeen vietimme kuherruskautemme rannikolla. Niitä onnellisia päiviä en milloinkaan unhota!"
"Ja onko taivaallanne koskaan senjälkeen näkynyt pilveä?"
"Ei… ei ainakaan mitään mainitsemisen arvoista. Dora jäi tietysti tänne, sillä onhan hän ollut Darnelin sukukartanon emäntänä äitipuoleni kuolemasta asti. Hän aikoi ensin matkustaa pois, mutta jäi sentään lopuksi, hoitaa yhä talousaskareita eikä näy ollenkaan viihtyvän."
"Sinun pitäisi toimittaa hänet täältä pois", sanoi eversti rehellisesti. "Tuollaiset ménages à trois eivät ajan pitkään koskaan menesty. Olisi parempi sinulle ja sisarpuolellesi, jos hän hankkisi itselleen oman kodin — penikulman päässä teistä!"
"Olen vakavasti aikonut lisätä hänen vuosirahaansa, jotta hän voisi elää riippumattomana ja yhtä mukavasti kuin täällä."
"Juuri sinun tapaistasi, rakas Allan, miettiä asiaa, joka sinun olisi pitänyt tehdä jo ennenkuin sitä aloit ajatellakaan!"