"Siinä teit oikein", vastasi eversti. "Puuttuu vain, ettet nyt tapaa muutamia rosvoja koetellaksesi aseitasi niihin."
"On kai jo aika, että menet nukkumaan, Grace, jos aiot huomenna metsästysretkelle", sanoi sir Allan tyttärelleen.
"Tietysti lähden metsästämään! Luuletko, että nyt sen laiminlöisin, kun matkustan pois lopuksi ajokautta? Mutta ei ole suurta hyötyä levolle menosta, kun on noustava kello neljältä. Hyvää yötä, isä, ja kiitos, että saan matkustaa Italiaan. Olen aina uneksinut siitä maasta."
Sir Allan, eversti ja Grace nousivat ratsuilleen ennen kello viittä seuraavana aamuna, ja niin sitä kiidettiin eteenpäin usvaisten mäkien yli. Gracen uusi hevonen käyttäytyi oivallisesti ja kantoi nuorta emäntäänsä kuin olisi hän ollut höyhenenkevyinen. Sir Allan ohjasi erääseen suuntaan ja Grace ratsasti toiselle taholle. Eversti, joka ei tuntenut seutua aivan tarkasti, pysytteli Gracen lähettyvillä ja ihaili hänen kaunista vartaloaan ja varmaa ratsastustaan, hyvin ylpeänä kummityttärestänsä.
Nuori Colchester osoittausi niin huomaavaiseksi häntä kohtaan kuin metsästyksenohjaaja voi olla, ja tarkkaa huomioiden tekijää olisi huvittanut seurata sitä taistelua velvollisuuden ja taipumuksen välillä, jota hän kävi itsensä kanssa niin pian kuin hänen täytyi poistua Gracen vierestä ja asettaa nuoret koiransa jäljille. Hän näytti tyytyväisimmältä, milloin ajo kävi tasaisessa tahdissa ja hän sai ratsastaa Gracen rinnalla. Ja sitten oli veräjiä avattavina ja esteitä, joiden yli hevosten oli loikattava. Tällöin hän antoi raskaan metsästysoriinsa kulkea edeltä, jotta Grace löysi vaarattomimmat kohdat. Nuori tyttö halveksui mokomia varovaisuustoimenpiteitä ja olisi mieluimmin karauttanut pahimpienkin esteiden yli.
Eversti ihaili Gracen ihailijaa melkein yhtä paljon kuin hän ihaili tyttöä itseä. Ja komeampaa englantilaista maajunkkaria kuin Colchester harmaassa metsästysnutussaan ja mustassa samettilakissaan tuskin saattoi tavata. Hän oli kookas, leveäharteinen ja vaaleanverevä; hänellä oli iloiset, siniset silmät ja paksu, ruskea tukka, joka olisi runsaina suortuvina aaltoillut olkapäille, jos se saksien koskematta olisi saanut vapaasti kasvaa. Hänen suora, ystävällinen sävynsä osoitti perinpohjaista hyväntahtoisuutta, mutta tiukka suu ja jyrkkäviivainen leuka todistivat tahdonvoimasta ja päättäväisyydestä. Toisen metsästyskierron lopulla tapahtui jotakin, mikä teki omituisen vaikutuksen Graceen ja everstiin. He kulkivat kolmisen penikulmaa Darnel-puistosta sijaitsevan metsikön läpi, kun Juno, Gracen uusi tamma, äkkiä säpsähti pensaikossa lojuvaa miestä. Tämä oli solakka ja nuori ja puettuna rikkinäiseen samettinuttuun. Pehmeä huopahattu peitti puolittain hänen tummat hiuksensa.
Gracen pysähtyessä mies kohottausi ja katsoi kuin unesta heränneenä ympärilleen, kuitenkaan huomaamatta ratsastajatarta, vaikka tämä puolestaan selvästi näki hänen kasvonsa ja parahti, kun nuori Colchester tuli tuulenpyörteenä ja melkein ajoi suoraa päätä miehen yli sekä jatkoi matkaansa, ottaen Gracen ja everstin mukaansa.
"Nyt ne kiitävät kuin öljytyt salamat!" sanoi hän viitaten koiriin.
"Kummi-isä", virkkoi Grace everstille Colchesterin ehdittyä vähän edelle, "näitkö miestä mäenlaidassa?"
"Mieronkiertäjääkö, joka pelotti hevosesi? Kyllä minä hänet näin."