"Totta kyllä, mutta niistä on meille vähän hyötyä. Setelit ja timantit ovat murtovarkaillemme kuin leipää ja juustoa. Kysymys on saada selville, kuka rikoksen teki. Luulen voivani arvata miehen. Hän on sankarina monissa pylvästövarkauksissa."
"Mitä tarkoitetaan pylvästövarkauksilla?" kysyi eversti.
"Ka, melkein kaikissa herraskartanoissa on pylväseteinen; mitä komeampi linna, sitä suurempi pylväskäytävä. Mikään ei ole helpompaa kuin kiivetä ylös kaunista, vanhanaikaista pylvästä pitkin. Varas odottaa tilaisuutta tavallisesti hämärässä, kunnes perhe on mennyt aterialle ja palvelusväki puuhailee alikerrassa. Hän kiipee pylväskäytävän katolle — on aina joku ovi tai ikkuna sen yläpuolella. Hän menee sisään, hiipii käytävän kautta myladyn pukuhuoneeseen — tuntee tietysti paikan ennakolta, — saa käsiinsä jalokivilippaan, pistää sen ikkunan alla odottelevalle toverille, pujahtaa kaikessa rauhassa ulos jälleen ja rientää lähimmälle rautatienasemalle. Jos joku tapaa hänet sisäkäytävässä, ei hänellä koskaan ole mitään muassaan, ja hän kiirehtii ällistyneen palvelustytön ohi, ennenkuin tämä on ehtinyt toipua hämmästyksestänsä."
"Ja te luulette, että tämä on sellainen tapaus?" kysyi eversti.
"Tiedän vain yhden henkilön, joka on taitava juuri sillä alalla ja olisi voinut olla kyllin rohkea ja rivakka tekemään työnsä muutamassa minuutissa", vastasi salapoliisi. "Anteeksi, lady Darnel, kauanko olitte ollut täältä poissa, kun kuulitte laukauksen?"
"Lyhyen tuokion."
"Viisi minuuttia?"
"Vähän kauemmin — ehkä kymmenen."
"Ah, sillä ajalla olisi tarkoittamani mies ehtinyt tehdä jotakin enemmänkin kuin kaapin tarkastuksen. Kestikö kauankin ennenkuin laukauksen kuultuanne tulitte tänne?"
"Minä tulin aivan heti sisälle."