XI.
"Rakkaani, ihailijasi on nöyränä jatkaisi juuressa."
Puolinen nautittiin sinä päivänä Darnelin aateliskartanossa tavallista iloisemmalla mielellä. Gracekin säteili.
"Voin kestää mitä hyvänsä, kunhan vain isä paranee", ajatteli hän.
Hän toivoi saavansa keskustella everstin kanssa, joka oli koko ajan ollut huoneessaan; ja juuri kun ateria oli syöty, ilmoitettiin herra Colchester. Grace pakeni heti huoneeseensa, ja Dora purjehti vierasta vastaanottamaan.
Eversti meni talliin ja käski valjastaa kiesit; hän ajaisi itse ja ottaisi vain Nicollsin mukaansa.
Dora tapasi Colchesterin kovin alakuloisena. Ei edes iloinen uutinen sir Allanin toipumisesta voinut haihduttaa hänen nyrpeyttänsä.
"Ihmiset ovat niin kirotun häijyjä! — anteeksi, neiti Darnel, mutta minä olen menettänyt kärsivällisyyteni. Ne kertovat niin ikäviä juttuja tästä tapahtumasta, pitävät sitä kovin salaperäisenä ja vihjailevat, että sillä on jotakin yhteyttä lady Darnelin menneisyyden kanssa."
"Todellako?" kysäisi Dora innokkaasti. Hän oli itse antanut hämäriä viittauksia ystävättärilleen, jotka olivat samaa laatua kuin hän itsekin.
"Joukko juoruakkoja!" jatkoi nuori Colchester, tietämättä, että puhui Doran valituista ystävistä. "Pistäysin eilen Scovilleillä, ja siellä oli parvi naishenkilöitä teellä, jotka parpattivat sir Allanin tilasta, arvelivat hänen kuolevan ja sanoivat, etteivät koskaan olleet pitäneet lady Darnelista. Myönsivät kyllä, että hän oli kaunis tai oli ollut kaunis; mutta he eivät koskaan olleet häneen luottaneet, vaikka kuinkakin olivat sitä yrittäneet sir Allanin tähden. — Ikäänkuin hän välittäisi rahtuakaan heidän ajatuksistaan."