"Kyllä, kyllä niin! Hän oli aivan tyyni ja puhui maltillisesti tänä iltana. Hän on vapaa kuumeesta, mutta voipunut ruumiiltaan ja sielultaan. Toivomme voimien ajan pitkään palaavan, ja sitten mielentilakin paranee. Hyvää yötä, lady Darnel!"
"Hyvää yötä", vastasi tämä surullisesti ja meni huoneeseensa, mihin jäi yksikseen. Hän ei voinut pakottaa itseänsä palaamaan jokapäiväisen elämän tapoihin, sen tuskastuttaviin ulkonaisiin velvollisuuksiin ja muodollisuuksiin, eikä teeskennellä levollisuutta, jota hän ei tuntenut. Sisällä kammiossaan hänen ei toki tarvinnut salata tuskaansa, hän voi hypähtää ylös ja kävellä edestakaisin puuduttaakseen ruumiinliikunnolla sydämensä haikeutta.
"Voiko hän tosiaan epäillä minua vai arvaako hän totuuden? Aavistaako hän, että poikani, syvälle langennut poikani oli se, joka oli niin vähällä tulla hänen murhaajakseen? Jos niin on, niin hän on liian jalomielinen syyttääkseen minua poikani rikoksesta, syyttääkseen minua teeskentelystä. Millä tavoin olisin teeskennellyt?" kyseli hän itseltään surumielin.
Hän muisti puhuneensa puolisonsa kanssa onnettomasta pojastaan, jota oli luullut kuolleeksi. Sittenmin hän oli saanut tietää, että poika eli, mutta oli jättänyt sen miehelleen mainitsematta. Tämä oli hänen suurin vikansa. Äidillisessä tuskassaan hän oli häveten tämän pojan tähden, joka vain kerjäsi rahoja ja jonka paheet ja mielettömyydet alati tyhjensivät hänen kukkaroansa, kavahtanut ilmoittamasta, että hän vielä eli. Hän oli toivonut aina voivansa pitää hänet sopivan matkan päässä, kunnes hän vihdoin katuisi ja tekisi parannuksen tai olisi aloittanut uuden elämän vieraassa maassa. Kaikki parannusyritykset olivat epäonnistuneet, mutta pojan nuoruus sai hänet odottamaan jotakin mahdollisuutta, eikä äidin sydän tahtonut hyljätä toivoa.
Vain siitä syystä hän oli poikennut vilpittömän suoruuden tieltä ja kantanut taakkaansa yksinänsä, mutta alituinen pelko siitä, mitä saattaisi tapahtua, oli kalvamalla kuluttanut hänen voimiansa, tehnyt hänet levottomaksi ja alakuloiseksi. Hänen miehensä luuli silloin, että hänen naisellinen ylpeytensä kärsi perhetuttavien osoittamasta kylmyydestä.
"Minä sanon sen hänelle, jahka hän tulee kyllin vahvaksi kuullakseen kertomuksen", ajatteli hän lopuksi, "ja ellei hän sitten minua enää rakasta, on minun kärsittävä tämä kova isku. Se ei ole ensimäinen koettelemukseni, mutta se on oleva viimeinen, sillä ellei tämä menetys riistä henkeäni, en sitte koskaan kuole!"
Senjälkeen vaivasi häntä eniten pojan häpeä. — Varas ja melkein murhaaja! Hänen ainoa poikansa oli ampunut hänen puolisoansa surmatakseen tämän. Sitten hän oli paennut ja vienyt varastamansa neljäsataa puntaa mennessään. Missä hän nyt oli? Rikollinen, merkitty, poliisin ahdistama ihminen! Pian olisi ehkä äiti syytettynä ja saisi vastata poikansa tekemästä rikoksesta. Silloin tämän viheliäinen elämä ja äidin surullinen kohtalo paljastuisi uteliaan joukon silmille, ja sir Allanin vanhat ystävät, jotka olivat pysytelleet loitolla hänen toisesta vaimostaan, sanoisivat: "Emmekö menetelleetkin oikein pysyessämme varovaisina ja epäillessämme tuon naisen menneisyyttä? Sellaisen pojan äiti ei voinut olla kunnon nainen!"
Jutellessaan Gracen kanssa lady Darnel ei koskaan ollut viitannut tietävänsä tytön suhteesta seikkailijaan, joka nimitti itseänsä Victor de Camillaciksi. Siinä tapauksessa hänen olisi tarvinnut paljastaa liian paljon. Hän päätti suojella tytärpuoltaan enemmistä kosketuksista poikansa kanssa, jos tämä vielä kerran rohkenisi näyttäytyä. Mutta hän tahtoi, mikäli mahdollista, järjestää niin, että mies-poloinen ehtisi pois maasta, ennenkuin joutuisi kiinni rikoksesta. Neiti Darnelin into kutsua poliisi vaikeutti tätä tuumaa, mutta hän toivoi, että Penwern oli joutunut väärille jäljille ja että hän vainosi Jakeria, sillävälin kun oikea syyllinen pääsi pakoon. Dora ei ollut virkkanut tästä mitään Clairelle, hän kulki umpimielisenä kuin salaisuuden hengetär; mutta maakartanossa ei mikään voi pysyä salassa, ja Penwern, joka oli asustanut hovimestarin huoneessa, ei ollut katsonut tarpeelliseksi kaikesta vaieta. Sitten kertoi lady Darnelin kamarineito rouvalleen, että Jaker oli varastanut rahat ja että Penwern ehkäisi hänen Amerikan-matkansa. Sitäpaitsi oli Jaker osoittanut syyllisyytensä poistumalla paikkakunnalta. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat myöskin hävinneet — eräänä kauniina aamuna oli mökki tyhjä.
XII.
"Annettakoon siis kaikille anteeksi!"