"Opetuslasten" moukkamaisuuden ja Paavalin harkitun vehkeilyn tuloksena on meillä "pyhissä kirjoissa" rauhaan raukeavan, hentomielisen ja todella puhtaan — vastakohtia tuntemattoman — Kristuksen sijasta Kristus, joka muistuttaa rähisevää katupoikaa, tappelevaa hulikaania, kateellista kamasaksaa, sirkusilveilijää, raukkamaista henkiorjaa, sanalla sanoen kaikkia ensimäisen kristityn tyyppejä. Vain rivien välistä ja oikein lukemalla voimme evankeliumeistakin nähdä vilahduksen todellisesta Kristuksesta.
Kuinka moni tieteellinen ja taiteellinen kristus-persoonan tutkija onkaan antanut Paavalin pettää itseänsä Kristuksen yksilöllisyydestä. Useimmat heistä Kristusta etsiessään ovat löytäneet vain ensimäisen kristityn tai Paavalin ja esittäneet Kristuksen sanoilla ja kuvilla sen mukaan.
Todelliseksi kristustyypiksi kuitenkin sopii parhaiden kaikkia, kuolemaakin, ihmettelevä lammas, karitsa, joka "viedään teuraaksi", mutta joka ei osaa kiinnittää sellaiseen mitään huomiota.
Todella suuria ovat vaikeudet Kristuksen psykologian tutkijalle. Hänellä on vastassaan kaikki ne viileyden, likaisuuden, kostonhimon, avuttomuuden, katumuksen, armontoivon ja autuudenriemun vaistot, jotka ensimäisissä kristityissä voimakkaina riehuivat — jotka Paavali esittää kristukselaisuutena. Löytää tuosta värien ja vaistojen sekamelskasta todellinen Kristus, se todellakin on laskettava suurten keksintöjen joukkoon, jonka vain hyvin harvat onnistuvat tekemään. Nähdä ensimäisten kristittyjen monisuuntaisten vaistojen ja riehuvien intohimojen takaa itse elämänkieltäjä — intohimoton Kristus — jolla on vain yksi pakottava tunne, yksi syvä pyrkimys: pelottavan tyyni väsymys elämään, sellaiseen näkemiseen vaaditaan neroa ja sielutieteellistä tarkkuutta.
23.
Tehdä Kristuksesta nero, sankari ja vallankumouksen saarnaaja on yhtä väärin kuin tehdä hänestä yliluonnollinen olento, lunastaja.
Mikä kohtalon iva! Tehdä Kristuksesta sankari ja nero! Siinä suuressa elämänilveilyssä jonka nimenä on kristinusko on esitetty mitä perinpohjaisinta ironiaa ja esitetty sitä niin mestarillisesti, että tuosta ilveilyn pilaamasta piiristä ei tahdo mitään todellista vapaata ajattelua syntyä. Siksipä voidaan Kristuksen yksilöllisyydestä tulla niinkin epäjohdonmukaisiin päätelmiin kuin sankari ja nero.
Jos mikään niin sankarius on epäkristuksellista. Sankari ja nero ovat sanoja jotka eivät kuulu ollenkaan senlaatuisen persoonallisuuden piiriin kuin Kristus todennäköisesti on ollut, jos hän on ollut. Sankaruus ja nerous merkitsevät aina elämän myöntämistä, eikä ainoastaan myöntämistä vaan myöskin sen kuohuttamista ja voimakkaammaksi tekemistä. Kristukselaisuus taas merkitsee elämän kokonaan kieltämistä, sen lopettamista. Sehän on evankeliumienkin ydin, "rauhan ja ilonsanoma", vaikka se ei ole koskaan ollut kristillisen liikkeen ja kirkon toiminnan ohjaaja.
Se liike, joka Rooman valtakunnassa muodostui kristinuskoksi alkaa kehityksensä sankaruuden vastakohdasta: mystillisistä toiveista ja ulkonaisesta alistuvaisuudesta. Roomalaisten orjain sankaruus oli mennyt vallankumouksen johtajan Spartacuksen mukana, ja se heräsi jälleen vasta Paavalin jälkeen. Jos kristillisyys olisi alkanut sankaruudesta roomalaisille orjille olisi lunastajaksi tullut Spartacus, roomalainen orja ja gladiaattori.
"Älä seiso pahaa vastaan". Siinä, ovat Kristuksen suuhun sopivat sanat, jotka osottavat mitä lajia sankari hän oli. Juuri nuo sanat ovat "ilon ja rauhan sanoma", koko evankeliumi kaikille elämänkieltäjille. "Älä seiso pahaa vastaan" ei ole elämään väsyneelle ainoastaan tunnustus, vaan pakottava vaisto, ajatus, puhe, toiminta, koko elämä, ja siksi hänestä sankaruus ja nerous ovat kaukana.