Rappeuttava moraali on myrkyttänyt taiteemme niin että sen yleisen suunnan voipi ilmaista sanalla alentavaa.
Mytholoogia näyttelee taiteessamme suurta osaa. Ja mikä on kristityille kansoille yhteinen mythologia? Raamattu. Sen siveysohjeet ovat vielä vallitsevina taiteessamme.
Kristinusko on esittänyt tallijumalaa. Tulos on tallisivistyksen omaava kristitty tolvana. Kristillinen kirkko on esittänyt kurjuuden tunkiomoraalia. Tulos on sairas, elävänä mätänevä kristitty eläin, joka pitää kauheana siveettömyytenä kaiken taiteen joka ei haiskahda kurjuudelle, tunkiolle, ummehtuneelle ja mätänevälle.
Antiikin kansoilla oli sivistyneemmät jumalat. Ja se johtui siitä koska noilla jumalilla oli — sivistyneemmät kansat. Kreikkalais-roomalainen mytholoogia ei esitä hyveenä mitään niin heikkoa ja kurjaa kuin kristillinen mytholoogia.
Rappeuttavan moraalin myrkytyksen seurauksena ovat taiteessamme vakava realistisuuden puute ja samalla sen vastakohta: alaspäin kiihottava realistisuus ja sairaan moraalin hyveenä esittäminen.
Taiteemme ei ole niin pitkälle realistinen että se uskaltaisi esittää nykyisen elämämme siveettömän puolen niin vakavasti ja yksinkertaisesti että suuri yleisö käsittäisi mistä on kysymys. Ja siilon taas kun taiteemme esiintyy kansantajuisena realistisuutena se, sensijaan kuin sen pitäisi vaikuttaa vakavaa inhoa rappeutuneisuuteen, vaikuttaa rappeuttaviin tekoihin pyrkimistä kevyellä ruokottomuudellaan.
Kaikki yleisestä suunnasta poikkeava taide, kuten Bernard Shaw'n, August Strindbergin ja muutamien muiden elettävän elämän ihailtavien realistikkojen, koetetaan rappeuttavan moraalin taholta leimata siveettömäksi, ettei se pääsisi vaikuttamaan kansojen käsityksiin.
Huomattavan laajoilla aloilla liikkuva sosialistinen tiedemies Karl Kautsky sanookin esim. kansan kirjallisen taiteen menneen alaspäin sitte Homeron runojen. Samoin on käynyt myöskin muiden taiteiden: ne ovat rappeutuneet säännöllisesti.
Olisikohan liiaksi perkeleellistä selittää taiteen yleistä mielipidettä tyydyttää koettavan suunnan johtuvan siitä, että yleinen mielipide ei salli oman kehnoutensa kuvaamista. Näemmehän me sellaisessa syytöksen itseämme vastaan. Puolustaaksemme itseämme kiellämme kehnouttamme kuvaavalta taiteelta taiteen arvon ja tuomitsemme sen siveettömäksi. Sellaiseen kumminkin viittaa se kiivaus, jolla vastustetaan oman aikamme elämän vakavaa realistisuutta taiteessa ja tunnustetaan haluttavan keskitien hillittyä, "siveellistä" taidetta.
Sensijaan varsin mielellään sallitaan entisyyden realistisuutta ja samoin tulevaisuuden.