Suomenkielen asema oli niihin aikoihin asti ollut hyvin syrjäytetty yliopistossa. Lönnrotin edeltäjä Matias Aleksanteri Castrén oli ensimäinen suomenkielen ja kirjallisuuden professori yliopistossamme. Tämä nuori ja mainio tutkija, joka pitkien ja vaivalloisten tutkimusmatkojensa tuloksina oli julaissut väitöskirjan suomen, viron ja lapin kielten suhteista, joka oli tutkinut tseremissien, samojedien, ostjakkien ja monien muiden kansojen kieliä ja siten luonut valoa suomensuvun kansoihin ja niiden kaukaisimpiin vaiheisiin, joka oli näillä tutkimuksillaan aukaissut äärettömän alan suomenkielen tutkijoille, kuoli, oltuaan vain vähän toista vuotta professorin virassa. Hän oli matkoillaan nähnyt monta sukulaiskansaamme sorrettuna, tietämättömänä, raakalaisuuden tilassa, kuoleman kanssa kamppailevana. Hän tahtoi varottaa suomalaisia heidän jälkiään kulkemasta, tahtoi osottaa oikean elämistavan: »Kuollaksemme ja asianmukaisesti hautaan päästäksemme meidän tarvitsee vain jatkaa entistä uraa, halveksia itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä tulevaisuuttamme ja kykyämme kaikkiin hyviin tekoihin ja töihin, olla mitään tekemättä, peläten ettemme mitään voi tehdä, tukahuttaa kaikki suuret ajatukset ja aatteet, jotka ajan mahtava henki sieluumme herättää; lyhyesti sanoen: meidän tarvitsee vain elää henkisessä horrostilassa ja tavotella omaa etuamme, omia huvejamme ja nautintojamme. Jos taas tahdomme elää, niin uskaltakaamme rakastaa isänmaatamme.»
Ikäänkuin vastauksena näille Castrén-vainajan varotuksille ja tälle vaatimukselle Lönnrot jo ennen professoriksi tuloaan oli julaissut Kalevalan, Kantelettaren, arvoitukset ja sananlaskut, osottaen siten, että esi-isämme olivat kunnioituksemme ansainneet, että tämä maa ja sen suomalainen kansa oli rakkauden arvoinen. Ja rakkautta ja hellästi huolehtivaa mieltä suomenkieleen tahtoi Lönnrot ylioppilaisiin istuttaa.
Erottuaan täysinpalvelleena professorin virasta ja saatuaan kanslianeuvoksen arvonimen Lönnro:t
Vanhoilla päivillään
eli Sammatissa, syntymäseuduillaan. Vanhan toimettomaan lepoon hän ei kuitenkaan vielä heittäytynyt. Hän, kuten myöhemmin saamme nähdä, suoritti vielä niin suuria kirjallisia töitä, että niissä olisi ollut enemmän kuin kyllin tavallisen ihmisen elinijäksi. Samoin hän otti merkittävällä tavalla osaa hallituksen asettamain eri komiteain töihin. »Työ on lepoa», oli Lönnrot kerrankin sanonut, kun häntä oli kehotettu muiden lailla lepäämään. Vielä 80-vuotiaana hän teki virkeästi työtä. Sammatissa hän kuoli 1884 ja sinne hänet haudattiin suurilla juhlallisuuksilla ja kunnianosoituksilla.
Nyt tarkastelkaamme hiukan hänen töitään.
Kalevalan synty.
Tutustuttuaan ylioppilasaikoinaan Beckerin avulla jo kerättyihin kansanrunoihin, hän alkoi itsekin niitä koota. Tähän kokoilutyöhön häntä innosti varsinkin piirilääkäri Z. Topeliuksen — Sakari Topeliuksen isän — runojulkaisu »Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja». Tämä oli ollut innokas kansanrunojen kerääjä, joka oli laulattanut useita Venäjän Karjalan puolelta tulleita kulkukauppiaita ja saanut heiltä selville, että parhaat runoalueet olivatkin juuri siellä, rajan toisella puolella.
Oleskellessaan kesäisin Törngrenien mukana Laukossa, Vesilahdella, Lönnrot kuuli silloin vielä kansan suussa eläneen ballaadin »Elinan surma». Sieltä hän sai kootuksi jonkun verran muitakin kansanrunoja. Kun sitten hänen suoritettuaan kandidaattitutkinnon Turun palon vuoksi yliopisto suljettiin, oli hänellä aikaa lähteä laajemmille laulumaille.
Paikkarin torpasta hän lähti liikkeelle. Kun hänen tuli olla rahvaan parissa, saada se itseensä luottamaan, ei hänen sopinut olla herraskaisesti puettu. »Talonpoikaiset vaatteet yllä, laukku ja pyssy selässä, sauva kädessä, huilu rinnalla napinreiästä riippumassa, keveät matkakengät jalassa ja lyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa — sellainen oli sen miehen vaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti pelastamaan kansansa hengenaarteita.» Hän oli niin kuljeksivan kisällin näköinen, että häntä hyvin usein semmoisena kohdeltiinkin. Jalkaisin hän kulki. Hevosta hänen ei kannattanut käyttää, sillä 100 ruplaa oli koko hänen säästönsä matkalle lähtiessä, eikä hän aina saanut kyytiä silloinkaan, kun olisi sitä jonkun kerran halunnut, sillä kisällille ei hevosta annettu. Asumattomia taipaleita kulkiessaan hän sai usein yöpyä metsään. Hän laittoi havuista vuoteen ja siinä nukkui. Kenenkään vaivaksi hän ei silloin ollut. Sukulaistensa luo meneväksi talollisen pojaksi hän itsensä ihmisille esitti. Hän ei tahtonut sen suurempana kulkea.