Sama Sakari Topelius on kirjoittanut myöskin toisen kouluissamme käytetyn erinomaisen lukukirjan Luonnonkirjan, joka herättää halua suuren luonnon ilmiöiden tarkkaamiseen.
Ja hänen kynästään on lähtenyt äärettömän monta ihanaa satua ja kertomusta. Tokkopa lie maassamme monta ihmistä, joka ei olisi saanut käsiinsä Topeliuksen Lukemisia lapsille, tai ainakin lukenut joitakuita hänen satujaan ja kertomuksiaan. Toisissa niissä on aiheena sama hehkuva isänmaanrakkaus, sama ylevä henki, joka on Maamme-kirja tehnyt kuolemattomaksi, toisissa Topelius panee nuorten tavoteltavaksi yleensä ihmisen hyviä ominaisuuksia, jaloutta, uhrautuvaisuutta, itsensä kieltämistä, anteeksiantoa, kiitollisuutta, nöyryyttä, ja osottaa, miten huonosti ihmisen käy, jos hänet on kasvatettu hemmoteltuna, jos hän on itsekäs, ylpeä, tottelematon, ilkeä, julma tai minkä pahan tavan vallassa hyvänsä.
Kauniimpia satuja, mitä Topelius on kirjoittanut, on »Koivu ja tähti». Se on saduntapainen kertomus ison vihan surullisilta ajoilta, jolloin maa hävitettiin, jolloin paljon ihmisiä piiloutui korpiin paleltuen ja nääntyen nälkään siellä, jolloin toisia pakeni Ruotsiin, ja jolloin monia vietiin vangiksi Venäjälle. Useita perheitä silloin hajaantui, niin että vanhemmat eivät tietäneet, mihin heidän lapsensa joutuivat, eivät tietäneet lapset mitään vanhemmistaan, ei tuntenut veli sisarensa kohtaloa.
Kaksi lasta, veli ja sisar, oli myös joutunut kauas vieraalle maalle. Useita vuosia he siellä elivät. Ainoa muisto kodista, jossa he olivat varhaisimman lapsuutensa viettäneet, oli koivu, joka kasvoi pihalla, ja tähti, joka illoin loisti koivun lehvien lomitse. He eivät tietäneet sen paikan nimeä, missä heidän kotinsa oli, eivät tietäneet, elivätkö siellä vielä isä ja äiti. Mutta ikävä heidän oli sinne. Mitä suuremmiksi he kasvoivat, sitä voimakkaammaksi tuli koti-ikävä. Eikä sitä poistanut paksu leipä, ei ehyet vaatteet, ei ystävällinen kohtelu. Kotiin teki mieli. Ja eräänä yönä, kun toiset nukkuivat, he lähtivät vaeltamaan kotiaan kohti. Sen he tiesivät, että luoteessa oli heidän kotimaansa, ja sinne he pyrkivät. Oli astuttava kymmeniä penikulmia kymmenien penikulmien jälkeen. Kun tuli tienhaara, eivätkä he tietäneet kumpaa tietä oli mentävä, kuulivat he kahden pienen linnun laulavan toisen tien varrella. Samallaista laulua olivat he ennen kuulleet kotipihalla. Siksi he lähtivät lintujen osottamaa tietä. Toista vuotta kesti heidän matkansa. He milloin söivät marjoja tien ohesta ja nukkuivat taivasalla, milloin saivat suojan jossain talossa. Linnut lensivät yhä heidän edellään puusta toiseen tietä osottaen. Vihdoin he näkivät koivun kotipihalla. Oli helluntai. Valoisana kesä-iltana ei näkynyt kuin yksi tähti taivaalla. Se loisti koivun lehvien läpi. Lapset itkivät ilosta. He kuulivat puhetta tuvasta. He tunsivat isänsä ja äitinsä äänen, kun nämä keskustelivat kadonneista lapsistaan. He astuivat tupaan. »Noin suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos he vielä eläisivät ja olisivat luonamme», sanoo isä. Ja sanomaton ilo täytti kaikkien, sekä vanhempien että lasten mielen, kun lapset ilmoittivat keitä he olivat. Lapset saivat kertoa kaikki kohtalonsa ja vaiheensa. Lopuksi isä sanoi: »Te etsitte koivua; — se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne päämääränä koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; — se merkitsi iäistä elämää. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!»
Yhtä lämpimiä, yhtä mieleenpainuvia ovat monet muut sadut. Ja kaikki ne on käsitelty samalla herttaisella tavalla, jota lapset ymmärtävät ja johon he mieltyvät.
Sakari Topelius oli lasten kirjailija, satujen kirjoittaja niin mainio, että hänet luetaan tässä suhteessa maailman etevinten joukkoon, ellei häntä ole aivan ensimäisenä pidettävä. Hänen teoksiaan on käännetty useille sivistyskielille ja kaikkialla ne ovat saavuttaneet yhtä suuren suosion. Suurempaa iloa ei lapsille voidakaan valmistaa kuin antamalla heille Setä Topeliuksen satuja.
Välskärin kertomukset ja muita teoksia.
Topelius ei kirjoittanut ainoastaan lapsille. Hän oli kauan Helsingissä ilmestyneen sanomalehden »Helsingfors Tidningar» toimittajana. Tähän lehteen hän kirjoitteli kaikenlaisista asioista, ja halulla niitä luettiin, sillä hän osasi aina pukea sanottavansa hauskaan ja miellyttävään muotoon. Yhteiskunnallisia kysymyksiä hän ei kuitenkaan käsitellyt niin rohkeasti kuin Snellman Saimassaan, joten Snellman sai aihetta monta kertaa kirjoittaa Topeliusta vastaan. Topelius ei ollut sellainen jyrkkä, taisteleva luonne kuin Snellman. Mutta isänmaanrakkaus ja isänmaan sorronalainen tila sai kuitenkin hänetkin monasti lausumaan jyrkkiä sanoja, vaikka peitetyssä muodossa. Niinpä hän kirjoitti voimakkaan runon Jäänlähtö Oulunjoesta. Kun hän siinä kuvaa jäiden kasaantumista joen uomaan estämään sen vapaata kulkua, jolloin vesi levenee laajoille aloille seutua hävittäen, ja kun vesi lopulta hirveällä voimalla särkee jäisen padon ja kuohuu yhtä vapaana kuin ennenkin, silloin lukijat ymmärsivät hänen puhuvan koko maan surullisesta tilasta ja lausuvan toivonsa ja uskonsa vapauden voittoon.
Kun näin oli totuttu lukemaan ajatuksia rivien välistä, epäili sensuuri joskus Topeliusta silloinkin, kun hän ei ollut runoillansa tarkottanut kerrassaan mitään muuta, kuin mitä niissä oli suoraan sanottu.
Hän kirjoitti lehteään varten novellejakin. Talvi-iltain tarinoita, joita nytkin niin paljon luetaan, on alkuaan ilmestynyt hänen lehdessään. Hän oli lukenut ja tutkinut historiaa ja sieltä hän valitsi novelliensa aiheet.