"Niin, se on totta, on paljon tässä maailmassa, joka on kuolemaa pahempi. Jos miehesi oli pahantekijä ja jos hän oli vaan itseänsä kohtaan pahantekijä, jos hän häpäisi Jumalan kuvan maan päällä ja raivosi sokeassa intohimossa omaa lihaansa ja vertansa vastaan, — jos hän oli juomari", lisäsi hän epäilevästi.
Surkea huudahdus pääsi onnettoman vaimon rinnasta.
"Oi, älkää nimittäkö häntä niin!" huusi hän; "tuo inhoittava, kauhistava sana!"
"Mutta jos se on oikea?" sanoi pappi tyynesti. "Moni kulkee sitä tietä näillä seuduin. Ensimmäisestä Jumalan ja itsensä unhoittamisesta iloisessa seurassa viimeiseen paatumuksen tylsämielisyyteen ei ole monta askelta".
"Oi, Jesus! eikö siis ole mitään pelastusta hänelle?" valitti nainen.
"Missä hän on?" kysyi pappi.
"Kolme kuukautta sitten hän lähti kaupungista ja meni pohjoiseen päin.
Luultavasti hän nyt on kalassa", vastasi nainen.
"Siellä hän tuskin pelastustansa löytää", sanoi pappi.
"Niin, kyllä minä olen kärsinyt!" huudahti nainen. "Naimisemme ensimmäisenä vuotena tapahtui kyllä väliin — i!" keskeytti hän itseänsä kiivaasti ja hänen kasvonsa lensivät vallan punaisiksi — "ei, minä en tahdo sitä sanoa — en milloinkaan tahdo nimittää Christian'ia semmoisella kauhealla nimellä… Minullakin on vikani…? Enkö minä ylpeydessäni kieltänyt häntä tuomasta ystäviänsä kotiimme? — Eikö se ollut hän, joko itse oli maksanut sen ja tehnyt työtä sen edestä?… Minä ajattelin näin: Kun paha kerta pääsee taloon, niin ei viivy kauan ennenkuin se istuu pöydän päässä. — Yhdessä paikassa toivon hänen toki voivan kohdata Jumalaa. — Mutta sentähden tuli paljon onnettomuutta osakseni."
"Vaikka koko maailman viha sinua kohtaisi, niin se, mikä on oikea
Jumalan edessä, on tehtävä, — ja sinä olet sen tehnyt", sanoi pappi.