"Nimeni on Helena Halvarsen", kuiskasi nainen, "minä olen vanhan kalanpunnitsijan Gudmund Baage'n tytär; isäni kuoli viime vuonna — pastori kyllä hänen tunsi". — Ja hän melkein kyyristyi kokoon sen katseen edessä, jonka pappi hämmästyneenä loi häneen.
"Kyllä minä häntä tunsin", sanoi pappi hetken aikaa vaiti oltuansa. "Ja sinun myöskin tunsin. Eihän sitten ole kuin kaksi vuotta kuin sinä olit morsian."
"Ei", kuiskasi nainen tuskin kuultavalla äänellä.
"Jumalan nimessä", huudahti pappi, "mikä kauhea onnettomuus on sinua kohdannut? Sinä olet tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha, ja jok'ainoa piirre kasvoissasi osoittaa kalvavaa surua. Kerro kaikki, lapseni. Sentähden kai tulet näin myöhään minun luokseni. Ilmoita tuskasi minulle; — on kai sinulla jotain, jonkatähden voit elää tai olkoon niin — kärsiä?"
"Kyllä", nyyhkytti nainen, "pieni tyttöni! jonka pastori kastoi pari kuukautta sitten, — mutta hän sairastaa kuolintautia — ja hän kuolee!"
"Mutta miehesi?" kysyi pappi.
"Oi hän", huokasi nainen ja peitti laihoilla käsillään silmänsä.
"Ehkä hän on kuollut?" lausui pappi sääliväisesti.
"Oi, jospa hän olisi kuollut!" huudahti nainen vaikeroiden.
Hetken aikaa olivat taas vaiti. Sitten pappi uudestaan alkoi: