"Jumala sinua seuratkoon, lapsi!" huokaili vanhus ja istui hiljaa vuoteen viereen.
Nuori äiti kiiruhti sitä kirkkoa kohti, jossa hän pari vuotta sitten oli vihitty ja jossa hänen kipeä lapsensa oli kastettu — totta kai se oli oikein!
Yö oli pimeä, ja kylmä tuuli kiiti yksinäisten katujen läpi, kaikkialla häntä kohtasi unen kuva, ja hänestä näyttivät kaikki nämä pimeät huoneet, jotka seisoivat siinä äänettöminä riveissä, olevan kuoleman pettymättömät todistajat. Oliko hän siis ainoa koko kaupungissa, joka valvoi suruisena ja pelonalaisena?
Vihdoin viimein hän saapui kirkolle. Se oli vielä kolkompi ja yksinäisempi kuin huoneet, ja se näytti pimeydessä niin kummallisen uhkaavaiselta. Hän meni sykkivin sydämin lähemmäksi — miten hän tällaisessa pimeässä löytäisi alttarille? Mutta avain! Sitä hän tuskassansa oli kokonaan unohtanut. Oi, kaikki oli turhaa! Ja kauhistus, joka oli suurempi pimeän ja yön pelkoa, pani hänen jäsenensä jäykistymään. Silloin hän näki kynttilänvalon läheisen huoneen ikkunasta, — se oli papin talo. Se oli papin omassa kammarissa, hän muisti sen tarkoin siitä päivästä kuin hän harmaassa puvussansa oli asettunut erään puoleksi avoinna olevan oven suojaan ja pyytänyt papin kastamaan hänen kolmen kuukauden vanhaa lastansa.
Mitäs jos hän menisi papin luo ja kertoisi hänelle hätänsä; nyt oli pappi yksin, ja hänen ei tarvinnut hävetä köyhyyttänsä. Pappi ei suinkaan kieltäisi häneltä kirkon avainta, hänellähän aina oli lohdutuksen sana ja neuvo murheellisille!
Hiljaa hän läheni huonetta, pani päänsä aivan lähelle ikkunaa ja kuunteli. Kyllä, se oli hän, hän käänsi lehden kirjassa, — yhden silmänräpäyksen vaimo mietti asiaa, silloin torninkello löi puoli kaksitoista! Rohkeasti hän kolkutti ikkunaa — vielä kerta kovemmin; sen pappi kuuli. Vaimo kuuli papin nousevan, — häntä pyörrytti. Silloin ovi aukeni, — ja seuraavassa hetkessä seisoi Helena papin huoneessa.
Sanomattomasta sielun ja ruumiin väsymyksestä vaipui hän sille tuolille, jonka pappi joutuisasti toi hänelle, ja kova nyyhkytys mursi sen mielenjännityksen, joka tähän saakka oli häntä voimassa pitänyt. Hetken aikaa olivat molemmat ääneti, — sielun tuskalla ei alussa sanoja ole.
"Millä tavoin minä voin sinun auttaa, lapseni?" kysyi vihdoin viimein pappi hiljaa, kun vaimo oli hiukan rauhoittunut.
Nainen loi sanomattomasti rukoilevan katseen totiseen mieheen, joka seisoi hänen edessänsä.
"Mikä on nimesi?" kysyi hän, kun nainen ei näyttänyt voivan vastata.