Kun hän päätti rukouksensa ja pappi lisäsi siihen "Amen, Jesuksen nimeen," pannen kätensä Niilon käden päälle, niin Niilo nyyhkäyttäen vaipui kasvatti-äitinsä ruumiin yli ja rukoili hartaimman, palavimman rukouksensa, tämän kylmässä sylissä — kylmempi kuitenkin elämässä kuin kuolemassa!
Tämä päästi läsnäolijat jännityksestä. Se ihminen, joka nähtävästi ei ollut yhtään välittänyt heidän vihastaan ja uhkaavista katseistaan ja joka ei näyttänyt heiltä sääliväisyyttä anovan, hän makasi nyt ruumiin yli ja itki kuin lapsi äidin rinnalla! — silloin hän sai huokauksia ja itkua joka taholta.
Mutta pappi, joka tiesi mihin raja oli pantava, jotta ei vaikutus katoaisi, veti hiljaa nuorukaisen pois kuolleen luota, ja käski väen vetäytyä vähän syrjään; sitten hän otti kuusenoksat tuolilta ja pani ne Olinan rinnalle, sen tehtyä hän kääntyi väkeen: "Te olette nyt kaikki olleet todistajia siihen mitä tällä hetkellä on tapahtunut; luullakseni me kaikki iloitsemme siitä, ettei mikään rikos ole tehty. Täällä ei mitään väkivaltaa ole tehty; siitä kuin Olina Pladsen on laskenut levolle, on ainoastaan hän, joka kulkee lukittujen ovien läpitse, ollut hänen luonaan — rauhaa tomulle, armoa sielulle!"
Ja nyykäyttäen päätään toisille ja tervehtien toisia ilmoitti pappi että nyt oli heille oikeus tapahtunut, ja nyt heidän velvollisuutensa oli lähteä pois. He menivätkin hyvässä järjestyksessä ja nurisematta. Nuorukainen oli heidän mielestään täydellisesti todistanut itsensä syyttömäksi, mutta tämä hänen viattomuutensa toteen näyttäminen tuli paljon enemmän kätten päällepanemisesta kuin siitä todisteesta, jonka kuollut, niin sanoaksemme, itse esiin toi. Mutta jotakin jäi kuitenkin jälelle, ja likemmältä asiaa kertoaksemme, ei ainoakaan ihminen lähtenyt paikalta, ennenkuin hän oli kulkenut huoneuksen ympäri ja vielä kerta katsellut murrosta laudoituksessa. Ja päätös oli sama: varas oli siellä ollut. Pappi oli tosin sanonut että rahat oli hänen luonaan, mutta pappi oli myöskin sanonut: "sillä, joka on aikonut varastaa, on varkaus sovitettava Jumalan edessä, eikä maailman." — Sopikoot sitten siitä! Ja rauhoitettuna kukin meni kotiansa.
"Tuletko minun kanssani, vai jäätkö tänne?" kysyi pappi, kun hän ja poika olivat kahden kesken tuvassa.
"Se on papin vallassa," vastasi Niilo. — "Jos olen vapaa, niin jään tänne," lisäsi hän nöyrästi, ja hän loi silmänsä maahan, sillä hän ei voinut kestää sitä vakaata, tutkivaa katsetta, joka oli häneen luotu.
"Oletko rangaistusta ansainnut?" kysyi pappi.
"Olen," kuiskasi nuorukainen. Mutta samassa tyttö tuli esiin nurkasta ja asettui hänen viereensä. Oli sama surullinen katse, joka luotiin nuorukaiseen, sama luottavainen ryhti, joka oli valmis jakamaan kaikki, tulkoon elämä tai kuolema!
"Jää sitte sinne kussa olet," sanoi pappi surumielisesti; "ei vesi ja leipä suljetun oven takana, tahi kahleet jaloissa, sovita pahantekijää Jumalan kanssa — sellaisissa siteissä moni hairaus kehittyy paheeksi ja moni arkamaisuus valheeksi. — Taivaan Jumalalla on myöskin kahleita ja suljetuita ovia ja vartijan silmiä, joita ei kukaan voi peittää, — rupea hänen vangiksensa ja palvele uskollisesti vankeus-aikasi loppuun! — Kun rikos on sovitettu, tunnet sen kyllä luonnossasi, jos totuutta rakastat; sillä silloin sinä olet vapaa Jumalan armosta, ja häväistyksen merkki on poistettu sielustasi. Se on se tie, jonka minä voin sinulle osoittaa, uskallatko vaeltaa sitä?"
"Uskallan," vastasi nuorukainen ja katsoi vakaasti pappia silmiin.