"Jumala sinua rohkaiskoon," kuiskasi pappi ja kääntyi hänen luotaan tyttöön. "Ja sinä aiot ruveta hänelle kumppaniksi?" sanoi hän tälle.

"Minä kyllä ajattelin toisin, mutta nyt en tiedä parempaa," sanoi tyttö ja katsoi lempeästi nuorukaisen silmiin.

"Hyvä, kun kaksi yhtyy rakkaudessa, niin se vähentää vaivaa, — mutta ei velkaa," sanoi pappi varoittavasti.

Sitten hän meni, ja nämä kaksi jäivät yksin kuolleen kanssa. He valvoivat yhdessä ja sydän antautui niin hellästi sydämmelle, että tunnustus ja katumus — suru ja uskallus virtasi yhdestä sielusta toiseen ja loi saman ajatuksen ja päätöksen sitä elämää varten, joka heidän edessään oli.

* * * * *

Kymmenen vuotta kului tämän päivän jälkeen. Se oli kova aika Niilolle ja hänen uskolliselle vaimolleen; sillä epäluulo väijyi kauan aikaa hänen tiellään niinkuin tulenkipinät heinäpieleksen ympärillä, — hän oli aina levoton, eikä milloinkaan oikein turvallinen. Se rikos, mihin hän tiesi olevansa vikapää, vaivasi häntä sitä paitsi salaa, ja minkä päivä helpoitti työllä ja elämäntoivolla, sen yö riisti häneltä asettumalla hiljaiseksi todistajaksi hänen häpeäänsä. Uurros ja rikki murrettu laudoitus ammoittivat vielä kuin avonaiset, paranemattomat haavat vanhan rakennuksen seinässä; Niilo tahtoi niin, vaikka hänen vaimonsa hartaasti pyysi että hän peittäisi nuo ikuiset soimauksen aiheet. Ihmiset sitä vastoin eivät mitään siitä puhuneet, vaikka he yhä edelleen käytöksessään Niiloa kohtaan olivat hiukan varovaisia. Niilo oli hiljainen, umpimielinen mies, joka ei ketään loukannut; mutta kuitenkin maine kuulumattomasti hiipi hänen jälkeensä, missä hän vaan kulki, ja oli jo edeltäpäin saapuvilla, mihin hän vaan tuli, — ja vaikka Niilo rohkeasti kulki tietään, kohtasi tämä häntä niinkuin kylmä tuulahdus näkymättömästä aukosta, ja hän katseli jälkeensä sen perään, niinkuin ihminen, joka pimeässä silmillään hakee kummitusta.

Mutta kymmenen vuotta oli, niinkuin jo sanottiin, kulunut tästä sunnuntaista. Se elämä, jota Niilo oli elänyt, oli tullut tasaiseksi, salaiseksi velan suoritukseksi — ja tätä maksua oli aina vaadittu, yhtä salaa mutta tarkoin viimeiseen ropoon saakka!

Sitten tuli vihdoin helpommat ajat. Aika kului ja olot muuttuivat; uutta väkeä tuli naapuristoon ja vanhat kuolivat. — Silloin Niilosta tuntui kuin se piiri, jossa hän oli, kävisi yhä leveämmäksi, yhä valoisammaksi; — ei tuntunut enää tuulahduksia ikäänkuin kätketystä aukosta, vaan raitis ilman-virta ikäänkuin monesta avoinna olevasta ovesta! Oliko hän nyt vapaa? — Mutta vaikka Niilo ei saanutkaan suoranaista vastausta tähän, niin tuli kuitenkin "on" häntä vastaan ikäänkuin tuhansien ihmisten suusta!

Kevät heräsi hänen ympärillään ja kaikki nuo kukoistavaiset nuput ilahuttivat häntä, — tuli lintuparvia, ja kaikki visertelevät pikkukielet lauloivat hänelle, — tuli paljon väkeä kirkonkokouksiin, ja kaikilla oli ystävällinen sana ja tervehdys hänelle; — mutta tuli vieläkin rikkaampi vapauden sanoma hänelle ja hänen vaimollensa, joka oli taistellut vankeus-ajan kolkkoa taistelua hänen kanssaan; sillä vaimo sai pojan — se oli toivo, jota ei kumpikaan heistä ollut maininnut, vaan josta he huokaen hiljaisuudessa olivat luopuneet! — Ja silloin Niilo tuli niin iloiseksi, että hän antoi hajoittaa koko sen puolen rakennuksesta, jossa uurrokset olivat, ja teki koko rakennuksen entistä suuremmaksi, rakennutti ulkohuoneet takapuolelle pihaa ja teetti aitauksen koko tilan ympärille — niin pitkälle kuin kaksisataa taalaria riitti! Ja sitten hän pani talon nimeksi "Sörlien", eräissä suurissa kemuissa, joita hän piti kaikille tuttavilleen.

* * * * *