"Ja tällaisessa tilassa sinä tahdot mennä pimeään kirkkoon ihan yksin?" kysyi pappi.

"Pankaa minut hautaan, kun vaan voin pikku Signen hengen pelastaa!" nyyhkytti nainen. "Nyt kello herkeni lyömästä; Herran nimessä armahtakaa minua, antakaa minulle avain!"

Pappi oli hetken aikaa kahdella päällä, astui askeleen eteenpäin, pudisti päätänsä ja jäi taas seisomaan.

"Pastori ei tahdo?" nyyhkytti nainen. "Jumal' auttakoon minua, minä tulen hulluksi." Ja hän horjui kauhean tuskan valtaamana ovellepäin.

"Jumalan nimessä, sinä saat sen", huokasi pappi, ja otti samassa pöydältä avaimen. "Tässä se on", jatkoi hän vastahakoisella liikkeellä. "Se on taika-uskon tekoa, jota menet tekemään, — kuitenkin voi Jumala, joka näkee sydämiin, nähdä uskon taika-uskossasi ja armahtaa sinua armossa. Mene nyt lapsi-parka."

Samassa hetkessä kuin avain oli vaimon kädessä, oli hän jo ulkona huoneesta. Kiireesti astui hän tuon lyhyen matkan kadun yli, joka eroitti papin talon kirkosta, ja muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen astui hän kirkkomaan portista ja seisoi kuoleman vihityllä maalla. Mutta tässä oli tie unohdettu päämaalin tähden. Kiireesti kulki hän hautojen yli ja vihdoin seisoi hän kirkon vanhan tammiportin edessä. — Käsi vapisi, mutta kuitenkin ovi aukeni samassa hetkessä, — hiljaa ja varovasti, kuni pelkäisi hän herättää jotakin, pani hän sen jälleen kiinni, — ja hän oli yksin tykyttämän sydämensä ja kovan sieluntuskansa kanssa hiljaisessa kirkossa.

Vähän aikaa seisoi hän silmät kiinni lähimmäisen pylvään luona, joka urkuja kannatti, hän ei uskaltanut jalkaansa nostaa, tuskin hengittää; sillä hengittäminenkin herätti kaikua hiljaisessa huoneessa.

Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja lähti liisteelle, — kuni varjo hiipi hän pitkin käytävää — hän ei vielä ollut uskaltanut silmiänsä nostaa. Joka askeleelta kävi rinta ikäänkuin täydemmäksi ja hengittäminen raskaammaksi.

Hiljaa! Siellä jokin liikkui, — huokaus, pitkä, raskas huokaus, kuin olisi se tullut haudasta tahi yksinäisen katuvaisen rinnasta. — Veri suhisi hänen korvissansa, ja hän oli vähällä vaipua maahan. Voiko hän vielä rukoilla? Oi! mistä löytää rukous tässä taika-uskon tuskassa? — Mutta nyt taas oli hiljaa kuin haudassa, alttarin takaa vaan kuului hiljainen ratina, joka ei ollut kovempi kuin taskukellon raksutus — vihdoin sekin taukosi. Voi! se oli luultavasti mielikuvitusta kaikkityyni! ajatteli hän ja hiipi taas eteenpäin.

Vihdoin hän seisoi sillä portaalla, joka vei kuoriin, ja yhä vielä hänellä oli silmät maahan luotuina. Herra Jumala! Oliko se totta, mitä Martha oli kertonut, että keski-yöllä kuolleet pitävät jumalanpalvelustaan täällä, ja seisoiko vanha pappi nyt siellä ojentaen kätensä polvillaan olevien kuolleiden yli? Hän vapisi pelosta. Mutta kerta täytyi hänen kumminkin katsoa ylös — kuta pitemmin sitä parempi! ja hän nosti silmänsä. — Oi! siinähän tuo ihana alttari oli valkoisine vaatteineen. Heikko valonsäde kadulla olevasta lyhdystä valaisi sitä ja tuota kiiltävää kalkkia, joka oli juuri vastapäätä häntä. Tämä näky ei ollut ensinkään kammoittava. Hän meni lähemmäksi. Tuolla hän selvään näki lyhdyn valossa kauniin alttaritaulun, jossa näkee lempeän Kristuksen ehtoollis-pöydän ääressä opetuslapsiensa kanssa. Ja tämän kuvan yläpuolella toinen. — Oi! sehän oli kärsimyksien äiti, hän, josta oli sanottu että kaksiteräisen miekan piti käymän hänen sydämensä läpitse, ja siinä hän makasi nöyränä rukoillen, käsivarret ristin ympärille kiedotut. Ja ylinnä katsoi Jumalan silmä pilvistä kirkon yli. — Oi! Kuka hän sitte oli, koska hän rohkeni nurkua tuskan alla ja ikäänkuin pakoittamalla hankkia itselleen apua ja armoa. Hän vaipui alttarin astimelle; sanomaton huojennus täytti hänen tuskanalaista mieltänsä; hän ei milloinkaan ollut tuntenut olevansa niin lähellä Jumalaa, sielu oikein virkosi, — ajatus sai siivet ja ylennyksen hetki opetti hänelle nämät sanat: Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä! — Hänelle tuli nyt selväksi että hän itse surussaan oli unhoittanut Jumalaansa, ja että hänen hurja tuskansa oli ainoastaan sydämen ikävöiminen ilon perään. Yhä enemmän selveni kaikki hänen mielessänsä, ja vihdoin sanat irtautuivat rauhaisesti ja vakaasti hänen huuliltansa. Hän rukoili ääneen sairaan lapsensa edestä, rukoili hartaasti ja tulisesti hänen edestänsä, onnettoman miehensä edestä, jonka hän luuli kadotetuksi, ja hän rukoili itselleen nöyryyttä ja uskoa. Nyt oli taika-uskon sumu haihtunut, nyt tunsi hän itsessään kyllin voimaa odottamaan Jumalan määräystä.