Taas kuului liike alttarin takaa ja sama raskas huokaus, — ja silloin pelko uudestaan iski kyntensä hänen sydämeensä; sillä kuului siltä kuin joku olisi itkenyt. — Oliko se henki? Tai oliko se ihminen, — rauhaton sielu, joka, niinkuin hänkin, hädän hetkellä oli tullut tänne pelastusta hakemaan? — Hän oli noussut seisaalleen, nojasi matalaan alttarinpöytään ja katseli nyt arasti sinnepäin, josta liike kuului.
Silloin mies astui esiin alttarin takaa. Se oli surullisen näköinen. Epätoivon merkki näkyi hänen otsallaan ja huulillaan. Hän läheni horjuen naista. "Helena!" kuiskasi hän ja vaipui laattialle vaimon jalkain juureen.
Yhden silmänräpäyksen oli vaimo vallan tunnotonna; pelko oli yht'äkkiä lannistanut koko hänen mielensä, mutta kuullessansa tämän äänen, tointui hän samassa hetkessä jälleen.
"Sinäkö se olet, Christian?" kysyi hän vapisten.
"Minä, Helena, minä se olen", huokasi hän; "Jumala antakoon minulle anteeksi, jos olen sinua säikähdyttänyt. Minä olin tänä iltana sinun ikkunasi ulkopuolella ja näin sinun istuvan pikku Signen kanssa, ja minä huomasin että hän mahtaa olla kovin kipeä. Sitte tuli lääkäri sinun tykösi, ja minä näin ainoastaan epätoivoa sinun kasvoissasi. Silloin ymmärsin miten asiat olivat; toivoamista ei enää ollut. Mutta silloin muistui mieleeni mitä äiti-vainajani oli sanonut, että kun joku on kuolemaisillaan, voi hän pelastua, jos joku uskaltaa mennä kirkkoon sydän-yön aikana ja kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse. Minä ajattelin: sinä olet tuottanut surua ja kurjuutta sekä hänelle että lapselle; se, mikä olisi heille tullut, sen olet sinä tuhlannut. Sinä olet huono mies, joka et milloinkaan tule ansiolliseksi asumaan saman katon alla kuin he; sinä voit yhtähyvin mennä pois ja heittää itsesi mereen, niin olet saanut sen osan minkä ansaitset; mutta jos sinä voit hänelle lapsen pelastaa, niin olet kuitenkin jotain tehnyt. — Ja niin tulin tänne, Helena. Nyt on pikku Signen nimi kirjoitettu tuonne ylhäälle alttarin taakse. Mutta se ei ole ollut mikään helppo tehtävä. Mihin vaan päätäni käänsin, tuntui siltä kuin Herra olisi katsellut minuun silmillä, jotka olivat salaman kaltaiset. Ei ollut sitä paikkaa mihin olisin voinut kätkeä syntistä sieluani, sillä silmät katselivat ihan läpitseni. Mutta samassa minä muistin sinua ja mitä sinä olit kärsinyt minun tähteni, — niin saavuin tähän alttarille ja kiiruhdin sen taakse; sillä juuri sieltä salamat iskivät minuun. Silloin sinä tulit, Helena, — minä näin sinun alttarin tykönä, ja minä arvasin mitä toimesi oli täällä; mutta sinä menit oikeata tietä, sillä sinä menit ensin Jumalan tykö. Minä aioin kätkeä itseäni, jotta sinä et minua pelkäisi; mutta silloin kuulin että rukoilit minun edestäni. — Minun katalan puolesta, joka olen tehnyt sinua niin onnettomaksi, minun puolestani sinä rukoilit niin, että kivikin olisi tullut liikutetuksi — oi, Helena! — —" Ja hän vaipui kokonaan maahan.
"Christian!" rukoili vaimo ja nosti häntä hellästi ylös. "Voi, jospa sinä oikein katuisit —"
"Kuule, Helena", lausui mies vitkallisesti ja nousi ylös, "juominen on kauhea asia. Se on kuin tenhoaminen. Peto on ihmisen sijassa ja järsii ja kalvaa siellä. Joka päivä tarvitsee enemmän tyydyttääksensä sitä, ja vihdoin se on kuluttanut sekä ruumiin että sielun."
"Jesuksen nimessä! Käänny takaisin, Christian," huudahti nainen kauhistuneena.
"Sen tahdonkin tehdä, Helena, tästä hetkestä."
"Sinä olet niin usein sitä luvannut," huokasi vaimo epätoivossa.